UUSI MAAILMA TARVITSEE UUDENLAISIA PUOLUEITA

Jos tapaat kymmenen nuorta suomalaista, saat etsiä sata lisää, jotta löydät poliittisen puolueen jäsenen. Näin ainakin, mikäli uskomme poliittisten puolueiden jäsenmääristä saatavilla olevia lukuja.

Suomalaisten puolueiden jäsenmäärät ovat kentän uusimpia tulokkaita lukuun ottamatta laskenut tasaisesti. Erityisesti niin sanonut vanhat tai perinteiset puolueet, joihin kokoomuskin eittämättä lasketaan, ovat menettäneet jäseniä sekä nuorissa että vanhoissa. Vielä emopuoluetta nopeampaa jäsenkato on ollut poliittisissa nuorisojärjestöissä.

Tutkija Annu Perälän kokoamien tilastojen mukaan esimerkiksi keskustanuorilla oli vuosituhannen alussa vielä hieman alle 20 000 jäsentä, kun vuonna 2015 jäseniä oli noin 8000. Kokoomusnuorilla vastaavat luvut ovat 11 500 ja 5200 ja demarinuorilla vajaa 12 000 ja 4000. Valtionapuhakemuksissaan ilmoitettua jäsenmääräänsä ovat kasvattaneet merkittävästi vain perussuomalaisen ja vihreiden nuorisojärjestöt, joilla oli vuonna 2015 noin 2500 ja 1200 jäsentä. Kun verrataan lukuja muiden suurten puolueiden aikanaan ilmoittamiin, on nousu näilläkin järjestöillä määrällisesti pientä, vaikka se suhteellisesti onkin suurta.

Erityisesti vanhoja puolueita uhkaa niiden kansalaisjärjestöluonteen kuihtuminen. Kaikki kokoomuslaiset taatusti tunnistavat ilmiön, jossa tapahtumien järjestäminen, vaalikampanjointi tai toriteltan ja kampanjakojun pystyttäminen lepäävät monilla paikkakunnilla samojen henkilöiden varassa, jotka ovat pyörittäneet toimintaa jo vuosikymmeniä. Tuntuma vaalikentiltä oli, että vuoden 2019 eduskunta- ja eurovaaleissa aktiivisia tekijöitä oli edelleen aiempaa vähemmän.

Kun perinteinen, 1900-luvun kansalaisjärjestötoiminta on hiljalleen hiljentynyt, eivät puolueet ole juuri kyenneet korvaamaan sitä muilla toiminnan muodoilla. Erityisen suureksi haaste on muodostunut nuorissa ja nuorissa aikuisissa, joista yhteiskunnallisesti valveutuneet saattavat kyllä löytää poliittisen nuorisojärjestön toiminnan pariin, mutta lähteä sieltä pian, sillä toiminnan sisällöt eivät vastaa heidän toiveitaan. Osa tippuu kelkasta kasvaessaan ulos nuorisojärjestöistä ja vielä monin verroin suurempi on sellainen joukko, joka kyllä ajattelee puolueen kanssa yhteneväisesti ja äänestää vaaleissa, mutta ei halua ottaa askelta jäsenyyteen. Taustalla voi olla leimaantumisen pelkoa, huolta omasta ajankäytöstä tai toimintamuotojen kokemista vieraaksi – usein näitä kaikkia.

Kokoomuksen toiminta ei voi 2020- ja 2030-luvuilla jatkua samana, jollaiseksi se joskus sotien jälkeen muodostui. Kokoomuslaisten on ravisteltava Suomen lisäksi myös oma organisaationsa liikkeelle ja kyseenalaistettava rohkeasti niitä tekemisen tapoja, joihin olemme tottuneet. Uudistaminen ja muutos eivät silti välttämättä tarkoita sitä, että meidän olisi kokonaan luovuttava jostain, mitä olemme pitkään tehneet. On selvää, että meidän on jatkossakin pystytettävä telttoja ja lähdettävä toreille kohtaamaan suomalaisia, mutta emme voi enää ajatella, että se yksin riittää.

Jos puolueen uudistaminen ja uusien toimintatapojen luominen olisi helppoa, se olisi jo tehty. Kuten muissakin tämän kirjan luvuissa, emme myöskään nyt kuvittele olevamme kaikkivoipia. Tästä huolimatta ajatusten esittäminen on tarpeen, jotta puolueen uudistamistyöhön ja siitä käytävään keskusteluun saadaan vauhtia.

Lähtökohta näiden ajatusten muotoiluun on sen tosiasian tunnustaminen, että puolueet ovat menettäneet monopolinsa julkiseen keskusteluun. Uusia raikkaita ideoita ei enää esitetä ensisijaisesti puolueiden piirissä eikä paluu 1970-luvun laajoihin puoluepoliittisiin nuorisoliikkeisiin ole mahdollista, saati toivottavaa. Puolueet eivät toisaalta voi kuitenkaan kuihtua pelkiksi vaaliaparaateiksi, jotka parin vuoden välein kokoontuvat yhteen hakemaan suomalaisilta luottamusta ohjelmalle, jonka ne ovat kutakin kilpajuoksua varten kasanneet. Tällainen kehitys heikentäisi puolueiden kykyä ideologisten tavoitteiden läpivientiin ja pidemmällä tähtäimellä rapauttaisi myös edustuksellisen demokratian hyväksyttävyyttä. Puolueet eivät voi olla vain vaaliliittoja, niiden on oltava enemmän.

Poliittinen osallistuminen on muuttunut

Reseptiä puolueen rakenteiden ja toimintotapojen uudistamiseen ei sitäkään voi kopioida muualta, eikä täydellisiä ratkaisuja ole. Kovin monia keskustaoikeistolaisia esimerkkejä puolueiden onnistuneista muodonmuutoksista ei myöskään löydy. Muualla maailmassa keskustelut puolueiden uudistamisesta ovat usein keskittyneet vasemmistolaisiin konteksteihin, sillä niiden kriisi on vaalitulosten valossa ehtinyt maltillista oikeistoa pidemmälle. Kymmenet tai sadat asian parissa työskennelleet tutkijat ja analyytikot taas näyttävät keksineen uudestaan toriteltan – siis sen, että ihmisiä lähdetään kuuntelemaan heidän arkiseen ympäristöönsä. Useat puolueet eri puolilla maailmaa tekevät tätä myös koputellen suoraan ihmisten oville, mitä SDP on Suomessa kokeillut kunta- ja eduskuntavaalien kampanjoinnissa. Kokemukset tästä ovat ymmärtääksemme olleet vaihtelevia.

Kokonaan uudet ja innovatiivisesti toimivat puolueet ovat viime vuosina voittaneet vaaleja monissa Euroopan maissa. Vakiintuakseen myös ne ovat kuitenkin joutuneet omaksumaan monia perinteisten puolueiden toimintamalleja. Emmanuel Macronin En Marche -puolueen, Italian Viiden tähden liikkeen ja oikeastaan kaikkien valtaan nousseiden uusien puolueiden on valtaan päästyään täytynyt sopeutua vallan tuomiin vastuisiin. Silloin myös puolueen radikaalin avoin tai johonkin nimenomaiseen poliittisen osallistumisen ideaan perustunut toimintamalli on yleensä ainakin osin hylätty. Mikään ei varsinaisesti puolla tällaisten puolueiden omaksumien mallien ottamista kokoomuksen uudistustyön ohjenuoraksi.

Puolueiden uudistustarpeiden taustalla ovat pohjimmiltaan ihmisten muuttuneet poliittisen osallistumisen tavat. Helsingin yliopiston tutkijatohtori Markku Harrinvirta kysyy Politiikasta-lehden artikkelissaan, olemmeko uudentyyppisen poliittisen kulttuurin äärellä. Harrinvirta viittaa kysymyksessä erityisesti nuorten poliittisen aktiivisuuteen, globaalin huolestumiseen sekä ilmastolakon kaltaisten globaalien mielenilmausten kasvuun. Harrinvirran mukaan nähtäväksi jää, missä määrin tällainen globaali idealismi on leviämässä ja ohittaako se henkilökohtaisiin etuihin perustuvan ”lompakkoäänestämisen”, johon nykyiset demokratiat hänen mukaansa pääosin perustuvat.

Puolueiden tavoin myös valtiot, kunnat ja muut demokraattiset yhteisöt eri puolilla maailmaa ovat viime aikoina kiinnostuneet demokraattisista innovaatioista, eli erilaisista kansalaisten suoran osallistumisen mekanismeista. Tyypillisiä esimerkkejä näistä ovat erilaiset kansanäänestykset, kansalaisaloitteet, deliberatiiviset (sähköiset) kansalaisfoorumit ja osallistuva budjetointi. Myös Suomessa vastaavia aloitteita on nähty, joista ilmeisin esimerkki on suosiotaan tasaisesti kasvattanut kansalaisaloitejärjestelmä. Muita hyviä esimerkkejä ovat joissakin kaupungeissa aloitetut kansalaisraadit sekä osallistuva budjetointi.

Kaikki demokraattiset innovaatiot eivät ole onnistuneet, vaan osa niistä on jäänyt kokeiluasteelle tai epäonnistunut täysin. Moni on kuitenkin myös onnistunut. Esimerkiksi kansalaisaloitteiden kautta on syntynyt aitoa yhteiskunnallista muutosta, vaikka vain harva aloitteista on hyväksytty. Kansalaisaloitteen rooli on nykyisin täydentää edustuksellista demokratiaa. Aloitteet toimivat kanavana julkisen keskustelun avaamiseen ja uusien kysymysten nostamiseen poliittisen keskustelun agendalla.

Toisin kuin ehkä ajattelisi, kansalaisaloitejärjestelmä on tavoittanut demokraattisen päätöksenteon piiriin myös kokonaan uusia ihmisryhmiä, erityisesti nuoria. Sama havainto on tehty myös erilaisten kunnissa kokeiltujen digitaalisten osallistumismuotojen kohdalla. Arvioilta 35-40 prosenttia äänioikeutetuista on allekirjoittanut vähintään yhden kansalaisaloitteen. Merkittävä tekijä kansalaisaloitteiden suosiossa on valtioneuvoston kanslian tilaaman tutkimusraportin mukaan erityisesti kansainvälisesti poikkeuksellinen allekirjoitusten keräysalusta, eli kansalaisaloite.fi -verkkosivusto. Vuonna 2012 alkanutta kansalaisaloitekäytäntöä voidaan siis kokonaisuutena pitää varsin menestyksekkäänä.

Osallistuvaa budjetointia taas toteutetaan eri kaupungeissa eri tavalla, mutta lähes koskaan se ei ulotu koko budjettiin, vaan johonkin rajattuun teemaan, käyttökohteeseen tai rahasummaan. Esimerkiksi Helsingissä rahaa oli osallistuvan budjetoinnin kautta viimeksi jaossa noin 4,4 miljoonaa euroa, eli lopulta hyvin pieni osa kaupungin koko budjetista. Ehdotuksia erilaisiksi rahan käyttökohteiksi tuli yhteensä 1 273 kappaletta. Kaupungin mukaan ehdotukset koskivat pääosin melko arkisia asioita, kuten puistojen kunnostusta tai katuvalaistuksen parantamista. Näistä hieman alle 1300 esityksestä 296 jatkojalostettiin suunnitelmaksi, joista eniten ääniä saaneet toteutetaan ensi vuoden aikana.

Kansalaisaloitejärjestelmä ja osallistuva budjetointi ovat myös kokoomukselle hyviä tapausesimerkkejä. Kansalaisaloitteet eivät siirrä lainsäädäntövaltaa pois eduskunnalta eikä osallistuva budjetointi rapauta kaupunginvaltuuston asemaa budjettivallan käyttäjänä. Kumpikaan niistä ei ole radikaalisti muuttanut demokraattista järjestelmää, vaan luonut yhden uuden väylän, jonka kautta päätöksentekoon voi osallistua. Niiden saavuttaman suosion valossa väylät ovat kuitenkin ilmiselvästi tarpeen.

Samanlaista ajattelua pitäisi soveltaa rohkeammin myös puolueen omissa demokraattisissa prosesseissa. Kyse ei ole vanhan tuhoamisesta tai edustuksellisen demokratian nakertamisesta, vaan uusien ja täydentävien osallistumistapojen luomisesta. Erityistä huomiota pitäisi nyt ja tulevaisuudessa suunnata erilaisten digitaalisten osallistumismuotojen luomiseen.

Kaadetaan seinät

Ensimmäinen iso tavoite kokoomuksen – miksei muidenkin puolueiden – uudistamisessa on puolueen laajempi avautuminen ympäröivälle yhteiskunnalle. Nykypäivänä puolueen jäsenyys tai poliitikoksi itse ryhtyminen eivät voi olla ainoita tapa vaikuttaa kokoomuksen politiikkaan. Puolueen on rohkeasti kehitettävä sellaisia osallistumisen tapoja, joilla kokoomuksen äänestäjät ja muut sen arvomaailman jakavat voivat olla mukana muotoilemassa puolueen politiikkaan myös vaalien välillä. Konkreettisesti tämä voi tarkoittaa hyvin monia asioita. Tärkein on suunta ja tavoite. Joitain esimerkkejä myös konkreettisista keinoista on tässä yhteydessä hyvä esittää.

Hyvä ja nopeasti toteutettavissa oleva toimenpide olisi esimerkiksi puoluekokouksen aloiteoikeuden avaaminen myös muille kuin puolueen jäsenille. Nykyisellään aloiteoikeus on puolueen jäsenyhdistyksillä, mutta mikään ei estäisi sitä, että kuka tahansa voisi tehdä kokoomuksen puoluekokouksella aloitetta. Jos aloite hyväksyttäisiin, tulisi se osaksi kokoomuksen linjaa.

Toinen konkreettinen toimenpide voisi olla eräänlaisen ”kevytjäsenyyden” tai keskustaoikeistolaisesti ajattelevien verkostorakenteiden luominen. Miksi esimerkiksi nykyisen talouspopulistisen hallituksen aikana emme pyrkisi kokoamaan avointa verkostoa tätä politiikkaa vastustamaan? Vasemmistolta tämä onnistui viime kaudella hyvin, kun eri puolueet, ay-liitot ja kansalaisjärjestöt, mutta myös niihin enemmän tai vähemmän sitoutuneet kansalaiset, järjestivät useita hallituksen vastaisia mielenosoituksia ja propagoivat toisiaan yhteiseen rintamaan sosiaalisessa mediassa. Meille mielenosoittaminen istuu toimintatapana huonosti, mutta ei taatusti ole mahdotonta löytää vaihtoehtoisia toimintamalleja, joiden kautta kokoomus voi olla edesauttaa sen keskeisten tavoitteiden etenemistä avoimen kansalaisyhteiskunnan kautta ja symbioosissa sen kanssa.

Pois ei myöskään pidä sulkea yhä useampien sitoutumattomien ehdokkaiden ottamista mukaan kokoomuksen vaalilistoille. Tämä voisi olla hyvä toimintamalli esimerkiksi useissa talousvaikeuksissa painivissa kunnissa ja kaupungeissa, joita kestävyysvajeen ja väestön ikääntymisen myötä on ilmaantumassa yhä uusia. Kokoomuksen ja vastuullista taloudenpitoa vaativien sitoutumattomien ehdokkaiden yhteinen – ja myös sellaisena markkinoitu – vaalilista voisi mahdollistaa monien kokoomuslaisten tavoitteiden etenemisen nykyistä paremmin.

Yksi työkalu on myös kokoomuksen jäsenille ja kokoomuslaisesti ajatteleville tehtävien suorien (jäsen)äänestysten laajempi käyttö. Italian populistipuolueen Viiden tähden liikkeen tai sen toimintamalleja Suomeen kopioineen Liike Nytin kelkkaan on turha kuitenkaan hypätä. Avoin nettiparlamentti voi kuulostaa kauniin idealistiselta tavalta päättää yhteisistä asioista, mutta edustuksellisessa demokratiassa vastuu äänestyspäätöksistä on aina kuhunkin tehtävään valitun edustajan, ei internetin epämääräisen klikkailijajoukon. Tästä edustuksellisen demokratian peruspilarista kokoomus ei voi tinkiä.

Enemmän ihmisiä, vähemmän oikeushenkilöitä

Toinen keskeinen tavoite kokoomuksen uudistustyössä on oltava sen rakenteisiin kertyneen korjausvelan purkaminen. Nykyinen puoluerakenteemme on jäänyt monelta osin jumiin niihin aikoihin, jolloin paikalliseen puolueyhdistykseen liittyminen ja sen tapahtumissa vieraileminen oli poliittisen osallistumisen keskeinen tapa.

Olemme ainakin 30 vuotta tienneet, että tuollainen aika on ohi, mutta kokoomuslaisten paikallisyhdistysten määrä ei silti ole juuri vähentynyt. Lähes jokaisessa pitäjässä on edelleen kokoomusyhdistys, useissa kaupungeissa jopa omat jokaiselle kaupunginosalle, ja niiden hallituksessa yhdistysbyrokratiaa pyörittäviä jäseniä. Säännöllistä toimintaa on sen sijaan yhä harvemmalla.

On toisaalta hyvin ymmärrettävää, että yhdistyksistä pidetään kiinni, koska mitään vaihtoehtoista osallistumisen ja edustautumisen muotoa esimerkiksi puoluekokoukseen ei ole tarjolla. Jos yhdistys siirretään kunniakkaasti historian hyllymetreille, siirretään sinne samalla myös se pieni osa päätösvaltaa puolueen suunnasta, joka yhdistyksen mukana on kulkenut.

Emme usko kenenkään kokoomuksessa haluavan tehdä turhaa työtä, eli hoitaa useiden satojen paikallisyhdistysten hallintoa, jos toiminnan järjestäminen pystyttäisiin tehokkaammin järjestämään suoraan esimerkiksi piirin tai aluejärjestön alla toimivien verkostojen puitteissa. Paikallisyhdistysten ja piirijärjestöjen valtakirjojen kautta järjestetty vallankäyttö ei sekään ole meille ylhäältä saneltua todellisuutta, vaan omassa päätösvallassamme oleva asia. Jos haluamme purkaa turhia ja päällekkäisiä rakenteita, on siihen kaikki edellytykset, kunhan asiassa ryhdytään toimeen ja muutoksen läpiviemiseen sitoudutaan laajasti, ei vain puoluetoimistolla.

Hyviä yrityksiä ja ensiaskelia kokoomuskonsernin uudistamisessa on toki nähty. Näihin kuuluvat muun muassa pari vuotta toimineet poliittiset verkostot, joissa luodaan suora linkki tietyistä sektoreista kiinnostuneiden puolueen jäsenten sekä sektoriin eduskunnassa keskittyvien päättäjien välillä. Uusien oikeushenkilöiden sijaan verkostorakenteella on luotu uuttaa toimintaa, johon on helppo tulla mukaan ja josta on esimerkiksi elämäntilanteen muuttuessa helppo lähteä myös pois. Tekemistä eivät jaksota tilikaudet ja vuosikokoukset, vaan politiikan sisältöjen nousu agendalle ja kokoomuslainen kannanmuodostus niihin. Näin siis ainakin teoriassa ja silloin, kun verkostojen potentiaali on niiden puheenjohtajien toimesta ymmärretty ja verkostoille on puolueorganisaation taholta järjestetty niiden tarvitsema tuki. Molemmissa on vielä tehtävää, mutta idea on oikea.

Onnistuakseen verkostorakenteeseen perustuva poliittinen valmistelu tarvitsee työparikseen myös riittävästi resursoidun ammattimaisen valmistelukoneiston. Pitkän hallitustaipaleemme aikana valmisteluvastuu kokoomuksen politiikan suuremmista kokonaisuuksista on ollut – kuten muillakin puolueilla niiden ollessa hallituksessa – erityisesti ministeriryhmällä ja sen avustajakunnalla. Edessä oleva oppositiokausi pakottaa meidät muutokseen myös tässä, eikä se ole lainkaan negatiivinen asia.

Lisääntynyt poliittinen valmisteluvastuu edellyttää puolueorganisaatiolta kuitenkin uudistumista ja myös poisvalintoja. Käytännössä perusteltua on ainakin joidenkin sellaisten toimintojen alasajo, jotka eivät muodosta puoluetoiminnan ydintä, mutta ovat olleet mahdollisia ministeriryhmän kantaessa poliittista valmisteluvastuuta. Myös tässä meidän on puolueen sisällä oltava ennakkoluulottomia.

Olemme itse lähestyneet ajatusta tulevaisuuden Kansallisesta Kokoomuksesta usein neljän pilarin kautta. Niistä ensimmäinen on ministeriryhmä, jota ilman nyt olemme. Kun pilari on pystyssä, se vastaa hallituspolitiikan tekemisestä. Toinen pilari on eduskuntaryhmä ja kolmas puoluekoneisto, eli käytännössä puoluetoimisto, jäsenliitot, piirijärjestöt ja erilaiset paikalliset puoluetoiminnot. Eduskuntaryhmän tärkein tehtävä on lainsäädäntötyö eduskunnassa, puoluekoneiston taas vaalityö.

Näiden oheen on tarpeen luoda puolueen neljäs pilari. Paremman termin puutteessa kutsumme sitä tässä yhteydessä avoimeksi pilariksi. Se muodostuisi ennen kaikkea puolueen niistä läheisorganisaatioista, joiden on niiden toiminnan luonteen takia välttämätöntä toimia tietyn autonomian suojissa. Tämä autonomia puolestaan avaa niille mahdollisuuksia sellaiseen yhteistyöhön esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan kanssa, johon puolueen muut pilarit eivät kykene.

Käytännössä pilari muodostuisi esimerkiksi Kansallisen Sivistysliiton eli Opintokeskus Kansion, Kansallisen Kulttuurisäätiön eli Ajatuspaja Toivon sekä Kansalliskustannuksen eli Verkkouutisten ja Nykypäivän toiminnallisesta yhdistämisestä. Tälle yhdistämiselle asetettaisiin eri organisaatioiden nykyisten tehtävien lisäksi uudenlaisia vastuita, kuten yhteistyö kansalaisjärjestökentän kanssa, yhteiskunnallisen keskustelun käyminen, puolueen valmistelutyötä tukeva tiedonhankinta sekä uusien kokoomuslaisten osallistumismuotojen kehittäminen. Tavoitteena tulisi olla, että yhdistämisellä saavuttuja synergiaetuja pystyttäisiin käyttämään täysin uudenlaisten kokoomustoiminnan muotojen kehittämiseen. Onnistuessaan ja toiminnan niin mahdollistaessa niitä sidottaisiin vahvemmin myös puolueen muiden pilareiden toimintaan.

Edellä mainituista hyvistä aloitteista huolimatta on rehellistä sanoa, että kokoomuksen uudistamistyö on 2010-luvun jälkipuoliskolla ollut vaisua. Ongelmat tiedostetaan taatusti tekemisen jokaisella tasolla, mutta liian usein olemme tyytyneet vain odottamaan merkkiä puoluetoimistolta. Miksi? Emme me ole laiskoja, tyhmiä tai tietämättömiä siitä, miten asioita olisi paikallisesti ja alueellisesti järkevä järjestää. Vaikka monet organisatoriset muutokset vaativat laajempia uudistuksia koko puolueen rakenteisiin, eikä niitä ole mahdollista tehdä vain paikallisesti, on moni toimenpide samalla meidän jokaisen käsissä.

Kaikille avoin ja hyvä puolue

Kolmas ja monella tapaa vaikein tavoite liittyy sisäiseen toimintakulttuurimme uudistamiseen. Se ei ole edellä kuvatuista erillinen asia, vaan kiinteä osa niitä. Se on myös asia, josta puhuminen koetaan monesti hankalaksi, sillä ongelmakohtien nostaminen keskusteluun leviää median käsissä herkästi yleiseksi puoluekritiikiksi. Omalta osaltamme näiden ongelmakohtien käsittelyssä ei ole kyse syvästä turhautumisesta nykytilaan, vaan sen tosiasian tunnustamisesta, että myös kokoomuksella on tällä saralla tekemistä. Asioista on uskallettava puhua, sillä vain niin niihin voidaan löytää fiksuimmat ja toimivimmat ratkaisut.

Toimintakulttuurin tuulettaminen on välttämätöntä, jotta pystymme olemaan houkutteleva puolue kaikille niille, jotka ajattelevat kokoomuslaisesti tai sijoittavat itsensä ideologisesti keskustaoikeistoon. Meidän on kriittisesti tarkasteltava sitä imagoa ja niitä toimintatapoja, jotka voivat vieraannuttaa puolueen toiminnasta kiinnostuneita. Onko meillä luotu riittävästi polkuja, joiden kautta eri taustoista tulevat erilaiset ihmiset pääsevät kokoomustoimintaan mukaan? Nostammeko riittävästi esiin sitä moninaisuutta, jota riveistämme jo nyt löytyy? Näyttäytyykö kokoomus sellaisena yhteisönä, johon on houkuttelevaa lähteä mukaan?

Akuutein ongelmamme liittyy tällä hetkellä nuorten naisten määrään puolueen keskeisillä paikoilla. Se on otettava vakavasti. Kun vihreillä nuoret naiset muodostavat käytännössä yli puolet puolueen eduskuntaryhmästä, vuoden 2019 vaaleissa eduskuntaan tuli valituksi vain yksi alle 35-vuotias kokoomuslainen nainen, eli Saara-Sofia Sirén. Tuohon ikäryhmään osuvia miehiä istuu sen sijaan ryhmäkokouksissamme yhteensä kuusi, minkä lisäksi varakansanedustajina ja kaupunkipolitiikan kärkipaikoilla eduskuntaan kärkkyy vielä ainakin toinen mokoma. Meillä on enemmän nuoria miehiä johtamassa suurten kaupunkien valtuustoryhmiä kuin nuoria naisia niiden jäseninä. Kyse ei ole vain sattumasta, vaan aidosta rakenteellisesta ongelmasta, jota meidän on lähdettävä purkamaan.

Syitä siihen, miksi nuorten naisten määrä päättävillä paikoillamme on huolestuttava, on varmasti monia. Kaikkia ei ole mahdollista edes identifioida. Yksi ilmeinen syy tilanteelle ovat vaalitulosten valossa valovoimaiset vihreät naispoliitikot, jotka kykenevät tyhjentämään myös sellaista äänipajatsoa, joka eri kilpailutilanteessa ohjautuisi kokoomuksen naisehdokkaille. Toinen voitanee paikantaa viime hallituskaudelle, jossa tehtiin myös sellaisia taktisia virheitä ja ideologisia kompromisseja, jotka osuivat erityisesti nuorten naisten äänestäjäryhmään. Näistä ilmeisin on Timo Soinin tukeminen epäluottamusäänestyksessä. Siitä muodostui sinisten uhkauksen myötä käytännössä äänestys myös hallituksen jatkosta, mutta julkisuudessa kuitenkin ensisijaisesti äänestys aborttioikeudesta.

Edellä listatut syyt eivät kuitenkaan vielä riitä selittämään koko ilmiötä, vaan sen juuret ovat paljon pidemmällä. Sen ymmärtääkseen on hahmotettava, miten esimerkiksi kansanedustajan urapolku politiikassa keskimäärin kulkee. Suuri osa kansanedustajista on nimittäin toiminut ennen eduskuntaan nousuaan ensin poliittisissa nuorisojärjestöissä, kuntapolitiikan vastuutehtävissä tai poliittisena avustajana. Vain aniharva ponnistaa eduskuntaan suoraan ensimmäisissä vaaleissaan. Usein se on mahdollista vain sellaisille ehdokkaille, jotka ovat suomalaisille muuta kautta tuttuja.

Eduskuntaryhmän epätasainen sukupuolijakauma ei tästä näkökulmasta ole ongelman alkupiste, vaan pikemminkin lopputulos. Jos naisia ei etene nuoriso-, kunnallis- ja piirijärjestöjen johtoon, kunnan- ja kaupunginhallitusten kärkipaikoille, valtuustoryhmän puheenjohtajiksi tai tärkeimpiin avustajantehtäviin, ei heitä enää vaalien kynnyksellä löydy kamppailemaan kansanedustajuudesta.

Ongelman ratkaiseminen ei ole helppoa, mutta ensimmäinen askel on sen tunnistaminen ja oikea määrittely. Ongelma ei siis pohjimmiltaan ole se, että eduskuntaryhmän sukupuolijakauma ei ole tasainen, vaan se, että kokoomus ei pysty kasvattamaan ja nostamaan johtopaikoille riittävästi naispoliitikkoja. Vaikka tasaista sukupuolijakaumaa politiikan huipulla ei jostain syystä pitäisikään tärkeänä itseisarvona, on aivan selvää, että ongelma iskee meihin myös vaaliuurnilla. Liian monessa vaalipiirissä meillä oli eduskuntavaaleissa tilanne, jossa läpimenosta tosissaan kamppaillutta nuorta naisehdokasta ei ollut kokoomuksen listalla lainkaan. Joissain vaalipiireissä 20-40-vuotiaat naisehdokkaat puuttuivat listalta kokonaan. Suurista kaupungeista vain aniharvassa meillä on nuori naisvaltuutettu. Ongelma syö koko puolueen kannatusta ja vaikeuttaa kokoomuksen mahdollisuuksia viedä eteenpäin yhteisiä tavoitteitaan.

Ukkoutumisen uhka

Muuttuminen ”ukkopuolueeksi”, jonka kannatuksesta merkittävä osa muodostuu miesehdokkaiden saamista ja miesten antamista äänistä, on kokoomukselle valtava strateginen uhka, jonka kokoa ei ole vielä lainkaan ymmärretty. Puhtaasti valtapoliittisesti tarkasteltuna ukkopuolueen imagon vahvistuminen pudottaisi kokoomuksen pysyvästi pois pääministerikilpailusta sekä esimerkiksi Helsingin, Tampereen, Turun ja mahdollisten muidenkin suurten kaupunkien pormestarikilpailusta. Paljon suurempi asia on, että jokainen vihreille tai muille kilpailijoille menetetty ääni, jonka taustalla on nuorten naisten puuttuminen kokoomuksen ehdokaslistalta, on täysin turha tappio meille ja Suomelle.

Tilanteeseen ei ole helppoa ja yksinkertaista ratkaisua. Muutoksia tarvitaan jokaisella puoluetoiminnan tasolla, mutta niistä tärkein on toimintakulttuurin muutos. Meidän on tarkasteltava kriittisesti myös niitä pieniä, välillä hiljaisiakin viestejä, joita puolueen toiminnasta lähetämme. Myös niiden tulisi herättää yhä useammassa ajatus meidän joukkoomme sopimisesta ja innostusta lähteä mukaan rakentamaan kestävää ja edistyksellistä Suomea.

Kokoomuksen on rohkeasti nostettava nuoria, myös nuoria naisia, päättäviin asemiin sekä annettava heille näissä tehtävissä tukensa ja luottamuksensa. Muutos lähtee tässäkin asiassa kentältä, eli meistä jokaisesta. Ensimmäinen pohdinnan paikka on se, miten uuteen puoluetoimijaan suhtaudutaan. Onko meille muodostunut tiedostamattomia toimintamalleja, jotka ohjaavat nuoret naiset tiettyihin rooleihin ja nuoret miehet tiettyihin? Istutetaanko miestulokas paikallisjärjestön varapuheenjohtajaksi ja nainen sihteeriksi? Ajatellaanko tietyt politiikkasektorit edelleen naisten tonttina ja toiset miesten? Olisi outoa, jos minkäänlaisia tunnistamattomia sukupuolirooleja ei kokoomuksen toiminnasta löytyisi, sillä sellaisia havaitaan tutkimusten mukaan lähes joka organisaatiosta. Nämä toimintamallit on tunnistettava ja niitä on pyrittävä muuttamaan.

Toinen pohdinnan paikka ovat kuntavaalit ja se, miten saamme jalkeille tasapainoisempia listoja. Helppo ja konkreettinen keino olisi esimerkiksi se, että muistaisimme puolueen sisällä valaa uskoa heihin, jotka ehdokkuutta harkitsevat. Kukaan kun tuskin on tullut mukaan politiikkaan vain oma-aloitteisesti tupsahtamalla, vaan meillä kaikilla on ollut taustalla joku, joka on kannustanut, puskenut eteenpäin ja luottanut tekemiseemme – silloinkin, kun oma usko on ollut koetuksella. Puolueena meidän tulisi pitää huolta, että näitä tukijoita löytyy yhtä lailla naisille ja miehille.

On nimittäin niin, että ainoa tapa saada lisää kokoomuslaisia naisia politiikan kärkipaikoille on saada heitä lisää kunnallisjärjestöjen johtoon, valtuutetuiksi, lautakuntien puheenjohtajiksi ja sieltä aikanaan eduskuntaan. Kuntatasolla kokoomuksen pitäisi antaa ennakkoluulottomasti vastuuta uusille tulokkaille, eikä käyttää aiempaa kokemusta ensisijaisena pätevyyden mittarina. Kyse on tietoisesta valinnasta: antamalla vastuuta kunnallispolitiikassa, kasvatamme tulevia vaaleja varten uuden sukupolven ehdokkaita, joista monet toivottavasti nousevat vieläkin vaativampiin tehtäviin. Jos näitä askeleita ei paikallisella tasolla kuitenkaan uskalleta ottaa, on meidän turha kuvitella ongelmien korjaantuvan kansallisen tason päätöksillä.

Kokoomuksen vahvuus puolueena ja organisaationa on, että kun ongelma on tunnistettu, se usein kyetään ratkaisemaan. Tapanamme ei ole sulkea silmiä, jos ympäröivän maailman muutos vaatii myös meitä muuttumaan. Siksi pitkälle päästään todennäköisesti jo sillä, että ongelman laajuus ymmärretään, otetaan vakavasti ja sitä lähdetään jokaisella toiminnan tasolla ratkomaan. Keinoista ei tämän asian kohdalla ole pulaa.

Haasteista huolimatta kokoomuksen uudistamisessa on kyse ensisijaisesti mahdollisuuksista. Olemme jo sadan vuoden ajan yhdessä muodostaneet yhden suomalaisen politiikan keskeisimmistä toimijoista ja olleet tärkeässä roolissa rakentamassa maamme menestystä. Meillä on kaikki edellytykset olla samassa asemassa myös tulevat sata vuotta. Siten uudistustyössäkään ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan. Ensisijaisena tavoitteena ei tarvitse olla nykyisen hylkääminen, vaan nimenomaan uuden luominen.

Tärkeä osa puolueen uudistamista on luonnollisesti myös sen aatteellisen viestin terävöittäminen. Siitä on esitetty ajatuksia muualla tässä kirjassa. Olennaista tässä työssä on, että siinä ei jumiuduta näennäisratkaisuihin. Uudet ohjelmat, uudet kasvot tai uusi visuaalinen ilme ovat merkityksettömiä, jos ne eivät samalla liity suurempaan ajatukseen tulevaisuuden kokoomuksesta ja puolueen kokonaisvaltaisesta uudistamisesta.

Jyrki Kataisen puheenjohtaja-aikana kokoomuksen nosti pääministeripuolueeksi visio ”keskustaoikeistolaisesta kansanpuolueesta” ja tätä visiota ilmentävä politiikka. Viime hallituskaudet pyyhällettiin menemään pitkälti tämän tarinan jälkilöylyillä. Mikä on se visio ja tarina, jolla kokoomus nousee pääministeripuolueeksi vuoden 2023 vaaleissa? Minkälainen on se tulevaisuuden yhteiskunta, jota kokoomus haluaa rakentaa? Miten voimme paitsi kirkastaa sen puolueen sisällä, myös kiteyttää sen viiteen lauseeseen?

Vaikka vuoden 2023 eduskuntavaaleihin on liki 3,5 vuotta, meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Tätä kirjoitettaessa seuraavat kuntavaalit ovat hieman alle 1,5 vuoden päässä. Kuntavaalien kampanjointiin mennessä kokoomuksella olisi oltava ainakin alustava yhteinen tilannekuva siitä, miltä puolue näyttää ja millä eväillä se vastaa tulevien vuosikymmenten suuriin haasteisiin, kuten kestävyysvajeeseen, kroonisiin budjettialijäämiin, muuttoliikkeisiin, ilmastonmuutokseen ja työn murrokseen. Me ajattelemme, että se tapahtuu empatialla, edistysuskolla, luottamalla ihmisiin, kaivautumalla ulos 1900-luvun poteroista sekä tarjoamalla konkreettisia ratkaisuja silloin, kun politiikalta niitä vaaditaan.

Mikä on sinun vastauksesi?

Kokoomuksen tulee aatteellisen keskustelun lisäksi uudistaa määrätietoisesti rakenteitaan ja toimintaansa. Kokoomuksen tulee luoda uusia osallistumisen tapoja, joiden kautta sen tekemään politiikkaan voi vaikuttaa myös ilman puolueen jäsenyyttä. Ensisijaisena tavoitteena ei tarvitse olla nykyisen hylkääminen, vaan nimenomaan uuden luominen.

TEESI 10