LIBERAALI DEMOKRATIA ON AJAUTUMASSA KRIISIIN

Euroopan poliittiset mannerlaatat ovat liikkeessä vahvemmin kuin kertaakaan Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Populistiset puolueet ovat nousseet hallitusvastuuseen eri puolilla läntistä maailmaa, eikä kauhistelu siitä ole ollut perusteetonta. Demokratian tila on maailmassa nyt heikompi kuin kertaakaan 2000-luvulla.

Ruotsalainen ajatushautomo Timbro on seurannut kehitystä “autoritääristen populismin” indeksillä. Indeksi on Euroopan-laajuisena ainoa laatuaan, sillä se ottaa huomioon oikeistopopulismin lisäksi myös laitavasemmistolaisen populismin. Timbro käyttää termiä autoritäärinen populismi kuvaamaan puolueita, jotka ovat luonteeltaan suuresti toisistaan poikkeavia, mutta joiden äänestäjäkunta ja identiteetin ydin on pitkälti sama – riippumatta siitä, kumpaan laitaan poliittista kenttää puolueet sijoitetaan. Joukko ei ole yhtenäinen eikä termi välttämättä selviä akateemisesta syynistä kritiikittä, mutta työkaluna se on hyödyllinen. Ajatus autoritäärisestä populismista luo nimittäin yhteyden niiden poliittisten voimien välille, jotka haastavat vallitsevaa liberaaliin demokratiaan perustuvaa poliittista järjestelmää ja vaativat sen perustavanlaatuista muutosta.

Kategoriaan kuuluvat puolueet rakentavat itsekäsityksensä ajatukselle korruptoituneen ja omaa etua ajavan eliitin vastustamisesta. Useat näistä puolueista ovat nationalistisia, populistisia ja markkinatalousvastaisia, mutta kaikki ovat ainakin jotain niistä. Puolueet eivät usein kunnioita perinteistä oikeusvaltioajattelua, vaan oikeuspoliittista linjaa leimaa punitatiivinen kärsimättömyys. Päästyään valtaan puolueet ovat usein ajautuneet avoimeen konfliktiin oikeuslaitoksen kanssa.

Nämä ajatukset yhdistetään oikeistopopulistisissa puolueissa yleensä vaatimuksiin turvallisuusviranomaisten vahvemmasta asemasta ja äärivasemmalla finanssisektorin ja suuryritysten kansallistamisesta. Molemmille laidoille yhteistä taas on EU-, Nato-, globalisaatio- ja vapaakauppavastaisuus, samoin kuin suuria muutoksia lupaava vallankumousretoriikka. Puolueet asettuvat vaihtoehdoksi maltillisille kansanpuolueille joko oikealla tai vasemmalla. Ne ovat konsensusta vastaan, muutoksen puolesta.

Autoritäärisen populismin nousu

Oikeistopopulismin nousu ei enää ole uutinen, mutta liian harva on vielä ymmärtänyt, mistä ilmiössä todella on kyse. Liberaali demokratia on ajautumassa kriisiin, josta nykyiset päivänpolitiikan toimintatavat eivät sitä pelasta. Sen ymmärtääkseen on katsottava historiaan.

Liberaalin demokratian voittokulku alkoi 1970-luvun puolivälissä, jolloin maailmassa oli laskentatavasta riippuen vain noin 35 demokraattista valtiota. Määrä nousi ripeästi seuraavan 30-vuoden aikana ja nopein kasvu ajoittui 1990-luvun taitteeseen, kun kommunismi romahti Itä-Euroopassa. 2000-luvulla trendi on kääntynyt. Yhdysvaltalaisen Freedom House -ajatushautomon vuosittaisessa demokratian tilaa maailmassa mittaavassa Freedom in the World -raportissa vuosi 2018 oli jo 13. putkeen, kun maailma muuttui epädemokraattisemmaksi. Myös useat Euroopan valtiot ovat vajonneet mittauksessa. Kehitys on monen mielestä huolestuttavaa, mutta äänestäjät eivät ole siitä rankaisseet.

Populismin toimintatapojen nimeen vannovat puolueet ovat kasvattaneet kannatustaan nopeasti kaikkialla Euroopassa. Perussuomalaisten nousu vuoden 2011 eduskuntavaaleissa oli tälle alkusoittoa. Vuonna 2018 jopa 26,8 prosenttia eurooppalaisista äänestäjistä oli edellisissä kansallisissa vaaleissa äänestänyt populistipuoluetta. Ääniksi muutettuna se tarkoittaa 71 miljoonaa populistien puolesta uurnaan tiputettua lipuketta. Kannatus on nyt puhtaasti ääninä laskettuna yhtä suurta kuin Euroopan sosiaalidemokraattisilla puolueilla ja kaksi kertaa suurempaa kuin liberaalipuolueilla. Nopeinta kannatuksen kasvu on ollut nimenomaan poliittisen kentän oikeaan laitaan sijoitettavilla populisteilla, joiden yhteenlasketut äänimäärät ovat kasvaneet neljässä vuodessa 33 prosentilla. Vielä 1980-luvulla oikeistopopulististen puolueiden kannatus laskettiin vain joissain prosenteissa.

Oikeistopopulistien ensimmäinen läpimurto tuli vuonna 1986 Ranskassa, kun Kansallinen rintama (nykyisin Kansallinen liittouma) sai lähes 10 prosenttia äänistä maan parlamenttivaaleissa. Kahta vuotta myöhemmin Kansallisen rintaman silloinen johtaja Jean-Marie Le Pen keräsi 14,5 prosenttia äänistä vuoden 1988 presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella. Itävallan vuoden 1990 parlamenttivaaleissa Jörg Haiderin johdolla kohti äärioikeistoa kääntynyt Itävallan vapauspuolue FPÖ nousi 16,6 prosentin kannatukseen.

Viime vuosina populistit ovat nousseet myös hallitusvaltaan. Tämäkin kehitys on ollut uutta ja nopeaa. Lähes joka toisessa Euroopan maassa on tällä hetkellä hallitus, johon kuuluu yksi tai useampi populistinen puolue tai joka luottaa parlamentissa populistien tukeen.

Populismin synty

Olemme läpi 2010-luvun kuulleet ajatuksia siitä, että populismin tie on kuljettu loppuun ja kannatuspiikki saavutettu. Donald Trumpin, Brexitin tai toisaalta Emmanuel Macronin piti kaikkien olla voittokulun päätepiste. Kun populistit pääsevät valtaan, heidän kannatuksensa sulaa, monet sanoivat.

Vaalitulokset viime ja tältä vuodelta eivät tue väitteitä. Vuodet 2018 ja 2019 ovat olleet populistisille puolueille ennenäkemätöntä menestystarinaa. Pohjoismaista Norjassa hallitusvastuussa ollut oikeistopopulistinen edistyspuolue hävisi vuoden 2017 vaaleissa vain prosenttiyksikön kannatuksestaan. Ruotsissa parlamentaarisessa eristyksessä oleva ruotsidemokraatit on jatkanut tasaista gallup-nousuaan. Suomessa perussuomalaisten jakaantuminen antoi puolueelle tilaa uusiutua ja nousta jälleen eduskunnan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Vain Tanskassa oikeistohallituksen tukipuolueena toimineen Tanskan kansanpuolueen kannatus on laskenut merkittävästi, mutta samalla poliittiselle kentälle on ilmestynyt vielä sitäkin radikaalimpia ääripuolueita ja muut puolueet ovat omaksuneet monia elementtejä Tanskan kansanpuolueen politiikasta, retoriikasta ja toimintatavoista.

Tilannekuva on selvä ja pääosin yhtenäinen: populismista on tullut uusi normaali ja pysyvä osa puoluekenttää kaikkialla Euroopassa. Siksi viimeistään nyt on aika lopettaa puhe populisteista haastajina tai uusina poliittisina voimina.

Populismin syntymekanismin ymmärtäminen on yksi 2000-luvun politiikan suurista kysymyksistä. Yksi laajasti referoitu selitys populismiin on ajatus niin sanotusta neljästä D:stä. Sen ovat esittäneet brittiläiset populismitutkijat ja professorit Roger Eatwell ja Matthew Goodwin kirjassaan National Populism – the revolt against liberal democracy. Eatwellin ja Goodwinin mukaan kansallismielisen tai nationalistisen populismin nousun voi kiteyttää neljän englanninkielisen käsitteen kautta. Näitä ovat Distrust, Destruction, Deprivation ja Dealignment.

Näistä ensimmäisessä (Distrust) on kyse epäluottamuksesta yhteiskuntaa ja sen instituutioita kohtaan. Suomessa luottamus politiikkaa ja yhteiskunnallista päätöksentekoa kohtaan on suurempaa kuin monessa muussa maassa, mutta myös meillä moni pitää poliitikkoja vain omaa etuaan ajavina valehtelijoina. Näille ihmisille puolueet ja poliitikot, jotka ovat uusia ja erilaisia, näyttäytyvät luotettavammilta – oikeastaan riippumatta siitä, mitä nämä uudet puolueet ajavat. Yhdysvalloissa ilmiö oli vahva esimerkiksi Donald Trumpin voitossa, jossa monet eivät niinkään halunneet äänestää Trumpin ja hänen ajatustensa puolesta, vaan vanhaa poliittista eliittiä vastaan, jonka ilmentymäksi vastaehdokas Hillary Clinton koettiin. Ilmiö on tuttu myös Suomesta erityisesti vuoden 2011 jytkyvaaleista, joiden taustalle paikantuu muun muassa ihmisten uskoa politiikkaan murentunut vaalirahajupakka.

Termillä Destruction Eatwell ja Goodwin taas viittaavat kokemukseen siitä, että oma elinympäristö ja totutut olemisen tavat ovat katoamassa. Se liittyy vahvasti maahanmuuttoon, joka muuttaa Suomessakin joitakin asuinalueita ja luo esimerkiksi kouluja, joissa Suomessa syntyneiden vanhempien lapset ovat jopa vähemmistönä. Ilmiö liittyy kuitenkin myös työn ja elinkeinorakenteen muutokseen. Vanhoilla hyveillä ja kyvyillä ei enää pärjää muuttuneilla työmarkkinoilla. Tuloksena on haikailua sellaiseen aikaan, jolloin oma asema oli suhteessa vahvempi eikä maailma tuntunut yhtä vieraalta. Moni ajattelee, että ennen ei ollut vain paremmin, vaan ennen oli myös helpompaa ja selkeämpää.

Tähän kokemukseen liittyy myös kolmas termi, Deprivation, eli eräänlainen kokemus puutteesta, jäämisestä kehityksen kelkasta ja omasta muita heikommasta asemasta. Kyse ei useinkaan ole varsinaisesta suhteellisesta köyhyydestä, vaan pikemminkin huolesta omasta ja läheisten pärjäämisestä. Tätä huolta ruokkii myös tuntuma siitä, että maailma muuttuu yhä huonompaan suuntaan. Tiedämme useista kyselytutkimuksista, että populistien ja nationalistien äänestäjillä on usein huomattavasti muita masentavampi ja negatiivisempi kuva tulevaisuudesta.

Neljäs selittävä D, eli Dealignment, on vaikea kääntää suomeksi, mutta yksinkertaistettuna siinä on kyse perinteisten puolueiden vetovoiman hiipumisesta ja poliittisen kentän sirpaloitumisesta, jolloin myös kynnys vaihtaa populistien äänestäjäksi on aiempaa matalampi.

Neljän D:n analyysi on siitä osuva, että se perustuu verraten laajalti tunnettuihin tosiasioihin. Niitä ovat muun muassa jo pitkään – eri muodoissa oikeastaan ikuisesti – olemassa ollut epäluottamus valtaapitäviä kohtaan. Nationalistinen populismi ei ole luonut tätä epäluottamusta, mutta se kykenee tehokkaasti valjastamaan sen kannatukseksi ja ääniksi. Sama mekanismi pätee muun muassa kokemukseen omasta suhteellisesti heikentyvästä asemasta tai vaikeudesta pysyä mukana muutoksen kyydissä. Myös tällaisia tuntemuksia ihmisillä on aina ollut ja yhä nopeammin muuttuvassa maailmassa ne ovat yhä yleisimpiä. Taitava populisti pystyy valjastamaan myös nämä oman agendansa keppihevosiksi esimerkiksi lupamaalla rajojen sulkemista kaupalta ja ihmisiltä, kuvitellun (valkoisen) yhtenäiskulttuurin suojelua tai esimerkiksi suuryritysten kansallistamista.

Äänestä arvokkuutesi takaisin

Oman selityksensä populismin synnystä tarjoaa myös filosofi Francis Fukuyama. Stanfordin yliopistossa vanhempana tutkijana työskentelevän Fukuyaman mukaan klassiset politiikan teoriat ovat pääosin kykenemättömiä analysoimaan populismia ja nationalismia. Ilmiötä ei voi hänen mukaansa myöskään ymmärtää tai ratkaista, jos sitä lähestyy vain taloustieteellisen ajattelun kautta. Fukuyama tunnetaan parhaiten ajatuksesta, jonka mukaan ideologioiden välinen taistelu päättyi Berliinin muurin kaatuessa liberaalin demokratian voittoon ja kommunismin tappioon. Tästä on käytetty yleisesti termiä ”historian loppu”.

Fukuyaman on usein tulkittu tarkoittaneen historian loppu -teesillään, että liberaali demokratia tai liberaali kapitalismi olisi jollain tapaa pysyvästi noussut globaaliin hegemonia-asemaan. Ajatus ainakin monelle meistä tuttu: on viime vuosiin asti ollut vaikea nähdä sellaista ideologiaa tai kehityskulkua, joka pystyisi haastamaan liberaalin demokratian. Berliinin muurin murtuminen vei liberaalilta demokratialta viholliskuvan ja vaihtoehdon. Pitkään näytti siltä, että se oli pysyvästi voittanut ja ihmisillä eri valtioissa edessään joko rauhanomaista eloa ihmisoikeuksien ja markkinatalouden auvossa tai asteittaista kehitystä sitä kohti. Olemme oppineet Euroopassa pitämään olotilaa jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, mikä voi osaltaan olla sen taustalla, että esimerkiksi tiettyjen Euroopan maiden kehitykseen on reagoitu hitaasti.

Fukuyaman itsensä mukaan hänen teesiään on kuitenkin ymmärretty osin väärin. Fukuyaman mukaan yksi keskeisimmistä ongelmista on, että liberaali demokratia ei ole kyennyt ratkaisemaan haastetta, josta hän käyttää englanninkielistä termiä recognition of dignity, eli vapaasti suomennettuna arvokkuuden tunnustusta.

”Ei ole riittävää, että tunnen oman arvoni, jos muut ihmiset eivät julkisesti osoita arvostustaan tai jopa vähättelevät eivätkä huomioi olemassaoloani. Itsetunto syntyy muiden osoittamasta kunnioituksesta”, Fukuyama kirjoittaa vuoden 2018 lopussa julkaistussa kirjassaan Identity.

Tähän arvokkuuden tunnustamisen tarpeeseen perustuu Fukuyaman mukaan myös identiteettipolitiikka. Hän määrittelee identiteettipolitiikaksi sellaiset poliittiset liikkeet, jotka vaativat jollekin ihmisryhmälle aiempaa suurempaa arvostusta ja tunnustusta. Vaatimukset ovat monien historiallisesti sorrettujen ryhmien, kuten sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen, kohdalla perusteltuja. Toiset vaatimukset taas rakentuvat virheellisten käsitysten varaan. Näitä liittyy erityisesti niihin poliittisiin liikkeisiin, jotka sijoittuvat identiteettipolitiikan ja autoritäärisen populismin risteyskohtaan.

Taloustieteellisen ajattelun, kuten Fukuyama sen määrittelee, Akilleen kantapäänä voidaan pitää virheellistä ajatusta ihmisestä rationaalisena toimijana, joka esimerkiksi yhteiskunnallisessa päätöksenteossa haluaisi vain tai edes ensisijaisesti maksimoida omaa tai valtionsa kokonaisvarallisuutta. Se on ilmiselvää ainakin Brexit-äänestyksen ja Donald Trumpin valinnan jälkimainingeissa, joissa Britannian ja Yhdysvaltojen keskiluokat valitsivat vastoin asiantuntijoiden neuvoja politiikkatoimet, joiden seurauksena he ovat köyhempiä, eivät rikkaampia. Iskulauseiden ”Make America Great Again” ja ”Take Back Control” teho ei syntynyt niiden lupaaman muutoksen älyllisestä houkuttelevuudesta, vaan niiden tarjoamasta mahdollisuudesta oman arvokkuuden palauttamiseen äänestämällä.

Materiaalisen hyvinvoinnin lisäksi ihminen kaipaa tunnustusta ja arvostusta. Siksi populismin ymmärtäminen vain talouden ja tulonjaon kautta, eräänlaisena taantuvan länsimaisen keskiluokan ja katoavien tehdastyöläisten kapinana, olisi virheellinen yksinkertaistus. Siihen monet sosiaalidemokraatit ja muut vasemmistopuolueet valitettavasti näyttävät kuitenkin sortuvan. Arvokkuuden tunnustamisen ongelmaan, kuten Fukuyama asian ilmaisee, tai destructioniin ja depriviationiin, kuten Eatwell ja Goodwin asian määrittelevät, ei löydetä ratkaisuja vain tulonjakoa katsomalla.

Populismi ja suhteellinen puute

Jos populismi syntyisi ensisijaisesti tulonjaosta, Suomessa ei käytännössä pitäisi olla sitä lainkaan, eikä Yhdysvalloissa pitäisi muuta ollakaan.

Taloudellinen eriarvoisuus on monessa länsimaassa kyllä noussut 1980-luvun tasosta, jolloin se oli alimmillaan. Eriarvoisuuden mittaamiseen yleisesti käytetty mittari, gini-kerroin, on Yhdysvalloissa noussut Maailmanpankin tilastojen mukaan vuoden 1979 0,35:stä vuoden 2016 0,42:teen. Kehitys ei kuitenkaan ole ollut kaikkialla samanlaista eikä Suomi ole Yhdysvallat. Siksi kotimaisen poliittisen vasemmiston imitoima tuloerokritiikki on monelta osin virheellistä. Suomessa tuloerot eivät ole gini-kertoimella mitattuna juuri kasvaneet 2000-luvun puolivälin jälkeen, vaan pysyneet Maailmanpankin tilastoissa melko vakaasti 0,27-0,28 välillä, eli maailman pienimpien joukossa. Muutosta ei tapahtunut tämän osalta myöskään Juha Sipilän hallituksen aikana. Tuloerot kyllä kasvoivat Suomessa 1980- ja 1990-luvulla sekä vielä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina, mihin löytyy selitys erityisesti varakkaimpien suomalaisten tulojen kasvusta, ei siis pienituloisten köyhtymisestä. Kaikkein suuritulosimpien tulojen kasvua on nähty myös 2000-luvulla, mutta samanaikaisesti myös muiden tuloluokkien tulot ovat kasvaneet.

Eri mittareilla tuloeroille saadaan eri arvoja ja on selvää, että gini-kerroin on vain osa totuutta. Silti suomalaisen yhteiskunnan tuloerot ovat kaikilla mittareilla maailman pienimpiä, eivätkä ole seuranneet sitä trendiä, jota joissain muissa maissa on nähty. Ne eivät millään riitä selittämään populistisen politiikan vankkaa kannatusta myös meillä.

Merkityksetöntä talouskasvun hedelmien jakautuminen ei autoritäärisen populismin näkökulmasta kuitenkaan ole. 1900-luvun jälkipuoliskon suuria voittajia ovat olleet kehittyvien talouksen kasvava keskiluokka sekä länsimaiden kaikkein varakkaimmat. Kehittyvien talouksien keskiluokkaan nykyisin kuuluvat ihmiset ovat monesti nousseet äärimmäisestä köyhyydestä ja omavaraistaloudesta asemaan, jossa heillä on käytössään laadukasta terveydenhuoltoa ja riittävästi tuloja lähettääkseen lapsensa kouluun ja myöhemmin yliopistoon. Tässä globaalissa muutoksessa suhteellinen häviäjä on länsimainen keskiluokka, joka ei enää ole tulotasonsa kanssa maailmassa yksin, vaan yhdessä monen aiemmin köyhän valtion kansalaisten kanssa.

Tämä ei silti tarkoita, että länsimaisella keskiluokalla menisi nyt huonommin kuin ennen. Se tarkoittaa, että meillä ei mene enää yhtä paljon paremmin kuin maailman muilla miljardeilla ihmisillä. Hyvinvointi ei ole laskenut, mutta joillain muilla se on kasvanut nopeammin.

Populismi syntyy eri arvioiden mukaan myös tästä vaurauden jakautumisesta muita enemmän kehittyvien maiden keskiluokalle ja kehittyneiden maiden varakkaimmille. Kehitys on jättänyt kehittyneiden maiden keskiluokan suhteellisesti heikompaan asemaan. Se ei kuitenkaan synny ensisijaisesti eikä yksiomaan siitä. Se ei myöskään synny ensisijaisesti suhteellisesta köyhyydestä, mikä näkyy osaltaan jo siinä, että esimerkiksi Yhdysvalloissa Trumpia äänestäneiden mediaanitulot olivat huomattavasti Hillary Clintonin äänestäjiä korkeammat, ja myös muualla populisteja äänestävät monet hyvin toimeentulevat. On selvää, että joidenkin länsimaisten tuloluokkien maltillisesti laskenut tulotaso ei vielä riitä selittämään populismin nousua.

Työpaikan menettäminen on kuitenkin tulotason lisäksi lähes aina isku myös identiteettiin. Aiemmin itseään ainakin alitajuisesti jonkinlaisina maailmanvaltiaina pitäneet länsimaat sekä niiden keskiluokka ovat joutuneet myöntämään, että moni aiemmin täällä suoritettu työtehtävä pystytään tekemään muualla maailmassa edullisemmin ja aivan yhtä hyvin. Oma ja oman yhteisön ainutlaatuiseksi koettu osaaminen onkin kiristyvässä globaalissa kilpailussa osoittautunut sellaiseksi, johon pystyvät miljoonat muutkin maailman ihmiset. Se voi olla vaikea hyväksyä ja näiden iskujen merkitys on mahdollisesti jopa työpaikkojen menetysten taloudellisia vaikutuksia suurempi.

Tehtaan siirtyessä on lähtenyt työpaikkoja, mutta samalla on kärsitty tappio joillekin, jotka ovat kaukana ja joita parempia olemme aina kuvitelleet olevamme.

Marginaalista ministeriksi

Yksi tärkeä osa, joka autoritääristä populismia koskevasta analyysistä jää usein puuttumaan, ovat myös populistiset poliitikot itse. Mikään populistipuolueen äänisaalis ei ole syntynyt itsestään ja yhteiskunnallisten luonnonvoimien vääjäämättömänä tuloksena, vaan tuon populistipuolueen tekemän työn seurauksena. Timo Soini, Jussi Halla-aho, Marine Le Pen tai esimerkiksi Brexit-kampanjaa vetänyt Dominic Cummings ovat kaikki taitavia populistisen ja nationalistisen poliittisen viestin toimittamisessa. Eduskuntavaaleissa monet perussuomalaiset tekivät onnistuneita kampanjoita, joiden takana oli laaja joukko aktiiveja ja joiden viestit olivat selkeitä ja ammattimaisia. Perussuomalaisten organisaatio on moneen muuhun puolueeseen verrattuna kevyt ja pieni, mutta se pääsee suurena puolueena osalliseksi melko suuresta määrästä puoluetukea, mikä ainakin teoriassa mahdollistaa varojen ohjaamisen suuremmassa määrin konkreettiseen vaalityöhön.

Mikään näistä ei ole populismin ominaispiirre, mutta kiinteä osa sitä selitystä, joka eri populistipuolueiden menestyksen taakse voidaan paikantaa. He ovat hyviä siinä, mitä he tekevät.

Kun vielä 2000-luvun alussa nationalistisella ja populistisella retoriikalla tehdyt vaalivoitot olivat harvinaisia, on yleiseurooppalainen nationalistinen puolueperhe nyt monelle taitavalle ja koulutetulle poliitikonalulle varteenotettava vaihtoehto. Näin ihan jo siksi, että puolueet ovat kasvaneet, normalisoituneet ja päässeet monessa maassa hallitukseen. Ihmisoikeuksien, oikeusvaltion ja EU:n haastaminen ei ole enää vain marginaalisten pöpipäiden hommaa, vaan sitä kautta on aito mahdollisuus nousta yhteiskunnallisesti merkittäviin asemiin. Se on yksi syy siihen, miksi autoritäärisen populistiset puolueet nyt ovat yksinkertaisesti menestyksekkäämpiä kuin vielä 20 vuotta sitten, eikä kehitys toistaiseksi näytä kääntymisen merkkejä.

Myös populismin ympärille syntyneellä kansainvälisellä yhteisöllä on oma merkityksensä. Kun natsisimi ja fasisimi 1930-luvulla pyyhkäisivät yli Euroopan, eivät ne syntyneet jokaisessa fasistien käsiin päätyneessä maassa yksin ja erillisinä, vaan keskinäisessä vuorovaikutuksessa, toisiltaan oppien ja hyväksi koettuja käytäntöjä kopioiden. Sama mekanismi voidaan yleistää myös oikeastaan kaikkiin merkittäviin poliittisiin ideologioihin, niin myös autoritääriseen populismiin. Kun esimerkiksi Donald Trumpin lupaus rakentaa ja laittaa Meksiko maksamaan muuri Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalle osoittautui tehokkaaksi kampanja-aseeksi, kopioi Espanjan nationalistipuolueen VOX:n johtaja Santiago Abascal saman lupauksen kotimaansa kontekstiin. Meksiko muuttui Marokoksi, jonka kanssa Espanjalla on lyhyt maaraja Afrikassa, mutta populistinen viesti pysyi samana.

Edes nuoret eivät meitä pelasta

Kaikkien autoritäärisen populististen puolueiden kannatus ei myöskään synny samalla tavalla ja tule samoilta väestöryhmiltä, vaikka puolueet päältä päin katsottuna näyttäisivätkin samalta ja puhuisivat samoista teemoista. Erityisesti nuoria on usein pidetty voimana, joka pysäyttäisi populismin voittokulun, kunhan he vain vaivautuisivat vaaliuurnille. Paljon on toistettu erityisesti faktaa, jonka mukaan Brexit-äänestys olisi päättynyt EU-myönteisten ja Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaalit Hillary Clintonin voittoihin, jos nuoret olisivat äänestäneet ahkerammin.

Tämä on kuitenkin vain puoli totuutta. Hyvä esimerkki vaihtoehtoisesta kehityksestä on Ranska, jossa ääripuolueet saivat edellisissä presidentinvaaleissa erityisesti nuorten äänet, vaikka monessa muussa maassa populismin viehätys on ollut vahvaa nimenomaan vanhemmissa ikäluokissa. Presidentiksi noussut Emmanuel Macron toki voitti mielipidemittausten mukaan vaalien toisella kierroksella myös nuorten äänissä, sillä hänen etumatkansa kilpakumppani Marine Le Peniin oli kokonaisuudessaan niin huomattava.

18-24-vuotiaiden ikäryhmässä Macronin ääniosuus oli OpinionWayn vaalipäivänä tehdyn kyselyn mukaan 56 prosenttia, kun Le Pen sai 44 prosenttia äänistä. Le Pen kuitenkin pärjäsi nuorimpien äänestäjien parissa 10 prosenttiyksikköä paremmin kuin koko väestön äänissä. OpinionWayn tulos on linjassa vaaleja edeltäneiden mielipidemittausten kanssa, joissa Le Penille mitattiin vahvaa tukea ranskalaisnuorison parissa. Suhteellisesti eniten tukea presidentiksi noussut sosiaaliliberaali Macron sai OpinionWayn mukaan yli 65-vuotiailta, joista häntä äänesti toisella kierroksella jopa 80 prosenttia uurnilla käyneistä.

Vaalien ensimmäisellä kierroksella Macron jäi nuorimmassa 18-24-vuotiaiden ikäryhmässä vasta kolmanneksi Le Penin ja eniten tukea keränneen vasemmistopopulisti Jean-Luc Mélenchonin taakse. Mielipidetutkimusyritys BVA:n mukaan EU-vastainen ja laitavasemmistolainen Mélenchon keräsi nuorimman äänestäjäryhmän äänistä ensimmäisellä kierroksella noin 27-30 prosenttia. Huomionarvoista on myös Le Penin kova nuorisokannatus jo ensimmäisellä kierroksella. Se oli BVA:n mukaan 21 prosenttia 18-24-vuotiaiden äänistä ja 24 prosenttia 25-34-vuotiaiden äänistä. Yhteensä vaalien populistiset ääriehdokkaat Mélenchon ja Le Pen saivat siis ensimmäisellä kierroksella puolet kaikista nuorimman äänestäjäryhmän äänistä. Vertailupohjaa tulokseen tarjoaa esimerkiksi se, että perinteisten valtapuolueiden ehdokkaat François Fillon ja Benoit Hamon, keräsivät nuorimmilta äänestäjiltä yhteenlaskettunakin vain 18 prosentin kannatuksen.

France24 -kanavalle mielipidetiedusteluiden tuloksia niiden julkaisun jälkeen kommentoineen BVA:n tutkimusjohtaja Christelle Crapletin mukaan äärivasemmiston suosio ei ole ranskalaisittain yllättävää, mutta nuorten viehätys rasistisena ja populistisena pidettyyn Le Penin on ilmiönä uusi. Crapletin mukaan Ranskassa todistetaan nyt kahden erilaisen nuorisoryhmän syntyä. Kun Mélenchonin kannattajat ovat yleensä korkeakouluputkessa tai matkalla sinne, Le Penin tukijat ovat siirtyneet työmarkkinoille aikaisin ja kapeammalla koulutustaustalla. He ovat myös useammin matalatuloisista perheistä ja maaseudulta. Le Penin puolueeseen Kansalliseen liittoumaan erikoistunut Avignonin yliopiston tutkija Christèle Marchand-Lagier taas arvioi vaalien aikaan Financial Timesin haastattelussa, että valtaosa puolueen nuorista äänestäjistä ei ole perillä Kansallisen rintaman poliittisesta linjasta, vaan haluaa äänestää ”systeemiä” vastaan. Ääniä ei anneta oikein minkään puolesta, vaan kaikkea vastaan.

Ranskalaispopulistien menestys nuorison parissa ei kuitenkaan ole sattumaan, vaan seurausta pitkä tähtäimen strategiasta, joka on tuonut tuloksia. Kansallinen rintama on kyennyt muotoilemaan poliittista viestiään nuoriin vetoavaksi ja sillä on esimerkiksi Ranskan puolueista vahvin asema sosiaalisessa mediassa. Myös useat puolueen johtohahmot olivat presidentinvaalien aikaan vain hieman yli 30-vuotiaita.

Väärät yksinkertaistukset luovat vääriä ratkaisuja

Ranskalaisen populismin menestystä nuorissa ikäluokissa on hankala selittää esimerkiksi aiemmin referoidun neljän D:n kautta eikä siihen täysin istu myöskään Fukuyaman ajatus identiteettipolitiikasta. Pikemminkin Ranskan esimerkki korostaa argumenttia, jonka mukaan jokainen vaalitulos ja jokainen populistipuolue on aina yksittäistapaus. Jokainen puolue toimii kansallisessa kontekstissaan ja omaksuu toimintatapoja, jotka tuottavat erilaisia tuloksia. Eri keskustaoikeistolaiset tai sosiaalidemokraattiset puolueet eivät ole toistensa kopioita. Miksi toistuvasti ajattelemme, että populistiset puolueet sitä olisivat?

Yksinkertaiset selitykset populismin monimutkaisesta ilmiöstä ovat aina vajavaisia, eikä kaikkia populistipuolueita voi katsoa samojen linssien läpi. Kohtuullisella varmuudella ilmiön taustalle voidaan kuitenkin paikantaa ohessa kuvattuja mekanismeja, mutta niiden painoarvot ja merkitys voivat vaihdella. On niin, että ihmisten tarve tunnustukselle ja arvostukselle luovat otollisen maaperän identiteettipolitiikalle. Muuttunut maailma ja yhä nopeampi mediaympäristö taas tarjoavat sille kasvun olosuhteet. Yhä taitavammat, globaalisti verkottuneet populistipoliitikot pystyvät hyödyntämään sitä paremmin.

Mitä populismille sitten pitäisi tehdä? Miten sitä vastaan pitäisi taistella? Ja milloin populismi muodostuu vaaralliseksi?

Ensimmäiseen ei ole helppoa vastausta eikä kaikelle populismille edes tarvitse tehdä mitään. Politiikassa on aina mukana jonkin verran populismia ja siihen sortuvat ajoittain kaikki puolueet. Populististen ja muiden puolueiden eroja ei ole myöskään syytä liioitella. Mikään Marine Le Penin, Geert Wildersin tai Matteo Salvinin äänisaalis ei yksin laske pimeyden verhoa Euroopan päälle eikä tuhoa kaikkea sitä, jota maanosassa on toisen maailmansodan jälkeen rakennettu. Ylimitoitettu vastareaktio populismiin ei yleensä tuota kovinkaan positiivisia tuloksia. Niissä maissa, joissa populistipuolueet on eristetty parlamentissa kaiken yhteistyön ulkopuolelle, puolueiden kannatus on käytännössä aina jatkanut nousuaan.

Monet populistipuolueet – myös perussuomalaiset – allekirjoittavat pääosan liberaalin demokratian perusperiaatteista, kuten parlamentarismiin ja enemmistöpäätöksentekoon pohjaavan yhteiskuntamallin. Populistipuolueet ympäri Euroopan myös suosivat monilla politiikan sektoreilla keskilinjan ratkaisuja, jotka eroavat vain vähän perinteisten puolueiden vaihtoehdoista. Kokoomuksen ja perussuomalaisten on varmasti verraten helppo löytää yhteistä esimerkiksi joissakin veropolitiikan kysymyksissä ja SDP:n ja perussuomalaisten taas suhtautumisessa työvoiman saatavuusharkintaan.

Populismin vaarallisuus

Kysymys siitä, miten populismia vastaan pitäisi taistella, taas on lähes mahdoton ja oikeastaan aivan väärä, vaikkakin hyvin yleinen. Sen ongelmallisuus paljastuu, kun populismin korvaa kysymyksestä jollain muulla yleiseurooppalaisella poliittisella liikkeellä: Mitä sosiaalidemokratialle pitäisi tehdä? Tai vihreälle liikkeelle?

Kysymys on virheellinen, sillä se lähtee liikkeelle siitä oletuksesta, että on olemassa jokin yksi populistinen liike, johon on löydettävissä joitakin kaikkeen populismiin purevia keinoja. Oletus on absurdi. Politiikan arjessa populismin kannatus muodostuu monesti aivan samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin puolueiden. Populistipuolueet pelaavat osin omilla säännöillään ja ovat hankalia vastuksia, koska ne suhtautuvat faktoihin vähintään selektiivisesti. Silti populistipuolueita vastaan tulee tehdä politiikkaa kuten kaikkia muitakin vastaan, eli kussakin kansallisessa kontekstissa ja kulloinkin julkisessa keskustelussa pinnalla olevien kysymysten kautta. Meidän pitäisi lopettaa populismiin tepsivän ihmelääkkeen etsiminen, vaan pyrkiä pikemminkin ymmärtämään paremmin niitä syitä, joiden johdosta omien yksilöllisten elämäntarinoidensa kautta maailma katsovat ihmiset päätyvät äänestämään populisteja. Nämä syyt voivat usein olla hyvin arkisia.

Kolmas edellä mainituista kysymyksistä, eli populismin vaarallisuus, on sen sijaan oikea ja tärkeä. Vaarallisiksi autoritäärinen populismi ja sitä harjoittavat poliitikot muodostuvat silloin, kun ne eivät hyväksy yhteiskunnallisia instituutioita, joiden varaan liberaali demokratia rakentuu. Kannatusta nostaakseen ne syyllistyvät usein epäluottamuksen ja kulttuurisotien lietsontaan, jotka luovat epävakaampia ja epäterveempiä yhteiskuntia.

Länsieurooppalaiset valtiot ovat toisen maailmansodan jälkeen jakaneet pääosin samanlaisen käsityksen siitä, miten niiden demokraattinen päätöksenteko on pitänyt rakentaa. Tätä käsitystä ovat poliittisista puolueista yleensä tukeneet kaikki muut paitsi kommunistit ja muut vasemmistoradikaalit. Yhteiskuntamalli on rakentunut enemmistöpäätöksenteon, parlamentaarisen demokratian, yksilön perusoikeuksien asteittaisen laajentamisen, vapaan moniäänisen median, oikeusvaltion sekä eri näitä turvaavien yhteiskunnallisten instituutioiden varaan. Olennaista on ollut, että instituutiot eivät ole riippuvaisia siitä, kenellä kulloinkin on parlamentissa enemmistö, vaan niiden tehtävä on turvata eri tärkeäksi koettuja arvoja. Eri maissa kehitys on kulkenut hieman eri tahtia ja Suomessa suomettumisen vuoksi muita Pohjoismaita hieman jäljessä.

Tämä puolueiden yhteinen käsitys on näkynyt konkreettisesti myös eri maissa tehtävän politiikan sisällöissä. Suomen kohdalla se on tarkoittanut sitä, että politiikan suuret linjat, kuten länsimyönteisyys, eurooppalainen integraatio, positiivinen suhtautuminen globalisaatioon sekä hyvinvointivaltion rakentaminen markkinatalouden keinoin ovat olleet kaikilla eduskuntapuolueilla pitkälti samat. Painotuserot ovat olleet paikoin merkittäviäkin, mutta yleinen suunta ja käsitys demokraattisista pelisäännöistä on ollut yhteinen. Tämä on ollut tilanne myös muualla Euroopassa. Vaaleissa ei enää ole taisteltu siitä, saako ihminen pitää omistamansa tehtaan, vaan siitä, mihin suuntaan veroprosenttien marginaaleja ja julkisia palveluita siirretään.

Konsensusta vai instituutioita vastaan?

Autoritäärinen populismi on asettunut tämän vastakohdaksi. Se, mikä meille näyttäytyy positiivisena konsensuksena ja hyvinvoinnin moottorina, on populistien käsissä vaihtoehdottomuutta ja tyranniaa. Näitä väitteitä esiintyy niin oikealla kuin vasemmalla. Ratkaisuksi tarjotaan paluuta aikaan, jota ei koskaan ollut: yhtenäiskulttuuria, ”oman kansan” asettamista etusijalle tai valtiovallan suojaa todellisia tai kuvitteellisia uhkia vastaan. Esimerkiksi maahanmuuttoa, maahanmuuttajia, globalisaatiota, EU:ta ja vapaakauppaa.

Ongelma on, että tällaisia lupauksia on lähes aina mahdoton toteuttaa jyräämättä samalla sellaisten yhteiskunnallisten instituutioiden yli, jotka ovat länsimaisen liberaalin demokratian keskeisiä elementtejä. Turvapaikkaoikeutta ei ole mahdollista murentaa tai suuryrityksiä kansallistaa ilman, että talloo kansainvälisiä sopimuksia ja ihmisoikeuksia. Samanlaiseen seinään törmää myös moni muu autoritääristen populistien viljelemä keino. Lupauksensa toteuttaakseen populistien on kaadettava tuo seinä. Tässä kohtaa populismi muuttuu vaaralliseksi.

Länsimaisessa, liberaalissa demokratiassa ei ole kyse vain siitä, kenellä on enemmistö parlamentissa tai kuka voittaa vaalit. Liberaali demokratia ei ole enemmistön tyranniaa, vaan se syntyy useista, toisiaan täydentävistä ja välillä keskinäiseen ristiriitaankin ajautuvista instituutioista. Se suojaa vähemmistöjä ja yksilöä, eikä absoluuttistakaan enemmistöä parlamentissa komentava puolue käytä absoluuttista valtaa, vaan sitä rajoittavat muun muassa maan perustuslaki, kansainväliset sopimukset, ihmisoikeudet ja Suomen tapauksessa Euroopan unionin kautta annetut sitoumukset. Populistien uhka liberaalille demokratialle muodostuu niistä tavoista, joille he näihin instituutioihin ja tähän lähtökohtaan suhtautuvat. Autoritäärisen populistiset puolueet ovat haluttomia toiminaan näiden demokraattisessa yhteiskunnassa välttämättömien rajojen puitteissa.

Autoritääriselle populismille demokratia on usein juuri enemmistön tyranniaa. Francis Fukuyaman mukaan populistiset valtionjohtajat, kuten Venäjän presidentti Vladimir Putin, Filippiinien presidentti Rodrigo Duterte sekä Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan, käyttävät demokraattisten vaalien tuomaa legitimiteettiä vallan keskittämiseen ja demokraattisen järjestelmän heikentämiseen. Kyseiset populistijohtajat ovat valtaan päästyään pyrkineet järjestelmällisesti heikentämään niitä mekanismeja, jotka rajoittavat heidän henkilökohtaista valtaansa: oikeuslaitosta ja tuomioistuimia, mediaa, lainsäätäjää sekä riippumatonta virkakoneistoa. Samalla he ovat radikaalisti heikentäneet demokratian tilaa maassaan, mikä on konkreettisesti näkynyt muun muassa akateemisen vapauden kaventumisena sekä kansalaisyhteiskunnan ja median heikentyneinä toimintaedellytyksinä.

Erityisesti kuluvan ja sitä edeltäneen vaalikauden aikana meillä on myös Suomessa muodostunut eduskuntaan sellaisia voimia, jotka yhä vähemmissä määrin piittaavat liberaalidemokraattisen yhteiskunnan perusperiaatteista. Se on voitava sanoa ääneen. Jos mikä tahansa puolue leikittelee eduskuntavaalivideollaan pääministerin kidnappaamisella ja poliittisella väkivallalla, on puolue huolestuttavalla tiellä. Jos sama puolue ei laita kuriin ulkomaalaisista ihmisistä ”vieraslajeina” puhuvia, vääränlaisten koulukirjojen polttamista suosittelevia tai uusnatsien tilaisuuksissa vierailevia kansanedustajia, on tuo puolue muodostumassa uhaksi länsimaiselle demokratialle. Perussuomalaisten nykytilan ongelmia ei ole syytä liioitella tai dramatisoida, mutta ne on tunnistettava ja otettava vakavasti. Autoritäärinen populismi on länsimaisille yhteiskunnille todellinen uhka, eikä Suomi ole sille immuuni, vaikka asemamme on monia muita parempi.

Luottamusyhteiskunta populismin jarruna

Autoritäärisen populismin vaarallisuus riippuu keskeisesti myös siitä kontekstista, jossa se toimii. Yhteiskunnissa, joissa instituutiot ja ihmisten keskinäinen luottamus ovat vahvoja, autoritäärisen populismin riski on pienempi. Vaikka Yhdysvalloissa presidentillä on laajat valtaoikeudet, on Donald Trumpin aikaansaama tuho jäänyt eittämättä pienemmäksi kuin se jossain muussa maassa olisi. Esimerkiksi Puolassa esiintyvät ongelmat taas ovat yhdistelmä heikkoja yhteiskunnallisia instituutioita, jotka eivät kommunistisen tyrannian jälkeen vielä ehtineet muodostaa pysyvää ja vahvaa liberaalidemokraattista yhteiskuntaa, sekä näistä instituutioista piittaamattomia populistijohtajia.

Myös Suomessa politiikan on sanottu olevan rikki. Puhetavasta ja uutisoinnista voisi helposti päätellä, että nykymuotoisen poliittisen järjestelmän – ehkä koko edustuksellisen demokratian – aika on auttamattomasti ohi. Näin ei missään nimessä ole. Oikeastaan politiikan kriisi on Suomessa merkittävästi pienempi kuin monessa muussa länsimaassa. Jos jossain politiikka ei ole rikki, niin nimenomaan täällä.

Suomalaisen poliittisen järjestelmän ja koko yhteiskunnan vahvuus on luottamus – sekä ihmisten välillä että politiikan instituutioihin. Käsite kytkeytyy vahvasti myös ajatukseen sosiaalisesta pääomasta. Aihetta 1990-luvulla tutkineen Robert D. Putnamin mukaan sosiaalisella pääomalla keskeinen rooli eri alueiden välisten hyvinvointierojen selittämisessä. Putnamin arvioi sosiaalinen pääoman muun muassa auttavan julkishyödykkeisiin liittyvien ongelmien ratkaisua, helpottavan sosiaalista kanssakäymistä ja parantavan informaation kulkua. Näin sosiaalinen pääoma tehostaa yksilöiden tavoitteiden toteutumista ja koko yhteiskunnan toimintakykyä, demokratiaa, taloutta ja hallintoa.

Suomessa demokratian tila on vakaa sekä luottamus toisiin ihmisiin ja yhteiskunnallisiin instituutioihin korkealla. Oikeusvaltiomme on todettu monesti maailman parhaaksi. Myös meillä on kuitenkin ilmassa haasteita, jotka on syytä ottaa vakavasti. Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n tutkimuksen mukaan jo nyt vain alle puolet 18–35-vuotiaista suomalaisista pitää ehdottoman tärkeänä elämistä demokraattisesti hallitussa maassa. Ne nuoret, joille demokraattinen hallinto on ehdoton itseisarvo, ovat siis vertaistensa joukossa vähemmistössä.

EVA:n havaitsema ilmiö näkyy käytännössä ainakin kahdella tavalla. Nuoret äänestävät myös Suomessa useasti populisteja ja perussuomalaiset on noussut nuorten keskuudessa toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Nuoret ovat kuitenkin myös muita valmiimpia siirtämään päätösvaltaa asiantuntijoille. Asiantuntijavaltaa on valmis lisäämään 18–25-vuotiaista jopa 66 prosenttia. Aiheesta EVA:lle kirjoittaneen tutkija Juha Ylisalon mukaan pahin uskottava skenaario on, että koulutetut viehättyvät yhä enemmän elitistisestä teknokratiasta ja vähemmän koulutetut yhä enemmän autoritaarisesta populismista, kuten on käynyt esimerkiksi Ranskassa. Ylisalon mukaan nämä molemmat ovat ristiriidassa demokratian perusperiaatteen kanssa, jonka mukaan näkemyserot ovat oikeutettuja ja päätökset seulotaan riittävän julkisen keskustelun avulla.

Huoli on sama, jota myös kansainvälisessä populismia ja demokraattisen järjestelmän tulevaisuutta koskevassa keskustelussa nostetaan usein esiin. Tässäkin vertailussa Suomi kuitenkin pärjää hyvin ja tyytyväisyys demokraattiseen järjestelmään on meillä nuorten keskuudessa monia länsimaita korkeampaa. Huoli demokratiavastaisista sukupolvista tai demokratian legitimiteettikriisistä ei Suomessa ole ainakaan aivan yhtä suuri kuin pelkästään EVA:n tuloksten pohjalta vaikuttaisi.

Luottamus on voimavara, jota harvoin havaitaan, koska se on meille niin arkista. Kyse on kuitenkin nimenomaan Suomen ja muiden Pohjoismaiden vahvuudesta. Tuoreimman Nuorisobarometrin mukaan vahvuutta ei ole ainakaan vielä myöskään hukattu. Eurooppalaisessa vertailussa suomalaiset luottavat paljon toisiinsa, mutta erityisesti yhteisiin instituutioihinsa, myös politiikkaan ja poliittisiin puolueisiin. Nuorista jopa 95 prosenttia luottaa poliisiin paljon tai jonkin verran. Tasavallan presidenttiin luottaa 93 prosenttia, puolustusvoimiin 89 prosenttia, oikeuslaitokseen 89 prosenttia, virkamiehiin 78 prosenttia ja poliittisiin puolueisiinkin 59 prosenttia.

”Olen oppinut, että suurin osa maailmasta toimii periaatteella, jota nimitän ”serkkutaloudeksi”. Tarkoitan yhteiskuntia, joissa valtiolliset instituutiot ovat niin etäisiä tai niin epäluotettavia, että ainoaksi turvaverkoksi jäävät perhe ja suku”, ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski kirjoittaa barometrin Näkökulma-tekstissään.

Nuoret luottavat Nuorisobarometrin mukaan myös Suomen ja oman kotipaikkakuntansa tulevaisuuteen, mutta koko maailman tulevaisuudesta kuva ei ole yhtä positiivinen. Pikemminkin tuloksista piirtyy kuva suuresta ja kasvavasta epävarmuudesta, joka syntyy muun muassa ilmastonmuutoksen uhasta ja maailmanpoliittisesta tilanteesta. Nationalistisesta populismista reportaasikirjan Kuolemantanssi kirjoittaneen Heikki Aittokosken mukaan Nuorisobarometrin kuvaamat epävarmuuden tunteet kannattaa ottaa vakavasti – eikä vähiten siksi, että epävarmuus ja turvattomuus ovat populismin polttoaineita.

”Sekä oikeisto- että vasemmistopopulismi ovat voimistuneet 2010-luvun Euroopassa, ja niitä on ruokkinut juuri epävarmuus maailman menosta. Epävarmuuden syitä Suomi ei pysty omalla toiminnallaan yksin poistamaan. Sitäkin tärkeämpää on pitää kiinni ensimmäisestä nimeämästäni avainsanasta, luottamuksesta”, Aittokoski arvioi. Tähän arvioon on helppo yhtyä.

Suomalaisen populismin arkiset kasvot

Suomessa populismiin on suhtauduttu pitkään melko arkisesti. Kun SMP aikanaan saavutti suuren vaalivoiton, se otettiin ongelmitta hallitukseen. Hallitusvastuun aikana puolueen kannatus romahti, puolue ajautui konkurssiin ja sen raunioille perustettiin perussuomalaiset. Kun perussuomalaiset vuonna 2011 sai suuren vaalivoiton, Suomessa perättiin populisteja jälleen hallitusvastuuseen. Se kariutui jo alkuunsa Timo Soinin analyysiin siitä, että moninkertaiseksi paisuneen eduskuntaryhmän kokematon joukko ei ollut valmis hallitukseen. Suomi olisi sen sinne todennäköisesti päästänyt.

Kuten hyvin tiedämme, tilanne muuttui vuonna 2015, kun Suomeen muodostettiin historiamme kolmas ja 2000-luvun ensimmäinen hallitus, jossa mukana oli populistipuolue. Suhtautuminen oli jälleen arkista. Perussuomalaisten silloinen johto oli poliittisesti jo melko kokenutta eikä kukaan uuden ministeriryhmän jäsenistä ollut jäänyt kiinni ilmiselvästä rasismista, kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai muusta sellaisesta, joka olisi tehnyt heistä epäkelpoja ministerin tehtävään. Kun monessa muussa Euroopan maassa populistipuolueen nousu hallitukseen olisi herättänyt laajaa keskustelua ja vastustusta, Suomessa ja kokoomuksessa asia kuitattiin lopulta melko vähällä kritiikillä.

Perussuomalaisen puolueen luonne muuttui vuoden 2017 puoluekokouksessa, jossa sen maahanmuutto- ja EU-vastainen jäsenkunta äänesti puolueen johtoon korostetusti maahanmuutto- ja EU-vastaisia poliitikkoja. Tällainen populistipuolueen siirtyminen kohti äärioikeistoa johtajavaihdosten kautta ei ole kyseisille puolueille tavatonta. Kun edellinen johtaja pyrkii muokkaamaan puolueestaan hallituskelpoista tai maltillisempaa, hän saa usein lähteä, ja tilalle nousee radikaalimpi vaihtoehto. Näin on käynyt perussuomalaisten lisäksi useampaankin kertaan esimerkiksi Saksan AfD-puolueelle. Vaikuttaa siltä, että kun tällainen kehitys pääsee valloilleen, sitä on hyvin vaikea pysäyttää, ja maltillisetkin oikeistopopulistiset puolueet luisuvat yhä kauemmas äärilaidalle.

Populistin kumppanin on tunnettava vastuunsa

Suomalaisessa arkisessa suhtautumisessa populismiin on monia hyviä puolia. Se esimerkiksi torjuu osaltaan ilmiötä, jossa populistit pystyvät asettumaan vastavoimaksi koko muulle poliittiselle kentälle. Kun populisteja ei eristetä, he joutuvat muiden puolueiden tapaan kantamaan myös vastuuta.

Arkisessa suhtautumisessa populismiin on kuitenkin myös useita huonoja puolia. Kun populisteihin suhtaudutaan kuten muihinkin puolueisiin, populistipuolueet normalisoituvat ja muuttuvat hyväksyttävämmäksi äänestysvaihtoehdoksi yhä useammalle. Haasteita liittyy lisäksi erityisesti kuvitelmaan, jonka mukaan autoritäärisen populistiset liikkeet ovat kuin kaikki muutkin puolueet. Huolestuttavaa on, jos tällainen kuvitelma leviää myös politiikan huipulla toimivien keskuudessa. Näin ei nimittäin missään nimessä ole. Kun taiston veroprosentin paikasta voi vielä hävitä hallituskumppanille, ei taistoa yhteiskunnallisten instituutioiden uskottavuudesta, oikeusvaltion pitävyydestä, ihmisoikeuksista ja muista demokraattisen yhteiskunnan perusteista voi. Siksi hallitusyhteistyöhön populistipuolueiden kanssa pitää suhtautua erityisellä varauksella. Jos sellaiseen ryhdytään, on puolueelle itselleen ja sen johdolle oltava selvää, että tälle yhteistyölle on piirrettävä erilaisia rajoja kuin muiden puolueiden kohdalla. Rajojen on oltavat tiukat ja ehdottomat. Jos liberaalidemokraattisen yhteiskunnan perustavanlaatuiset arvot ja populistien tukeman hallituksen keskinäiset sopimukset ovat ristiriidassa, ensimmäisen on aina voitettava.

Hallituspolitiikan arjessa vaarallisen aistiharhan muodostaa myös se, että mitkään puheet tai yksittäiset teot – edes ministerin teot – eivät tietenkään yksittäisinä tekoina romahduta demokratiaa. Ei mikään eduskuntapuolue suunnittele Suomeen vallankumousta, mutta pidemmällä tähtäimellä vaarallinen on myös puolue, joka ei allekirjoita liberaalidemokraattisen yhteiskunnan perusperiaatteita, vaan rapauttaa sen pohjaa asteittain, yksi pieni askel kerrallaan. Hyökkäykset yhteiskunnallisia instituutioita, kuten poliisia, oikeuslaitosta ja mediaa kohtaan, ovat normalisoituessaan aito uhka liberaalille demokratialle. Kun poliitikko esimerkiksi perusteettomasti syyttää poliisin suojelevan maahanmuuttajataustaisia rikollisia, murentaa hän samalla suomalaisten luottamusta poliisiin ja oikeusvaltioon instituutioina. Yksittäisenä tekona se ei juuri kerää huomiota, mutta kertautuessaan ja levitessään se on omiaan heikentämään suomalaisten luottamusta omaan yhteiskuntaansa, eli toisiinsa. Suuren puolueen johtajan sanoilla on merkitystä.

Tällainen osin tiedostamatonkin logiikka vaikuttaa olevan sisäänrakennettuna Jussi Halla-ahon johtamaan perussuomalaiseen puolueeseen, kuten se on sisäänrakennettuna moneen muuhunkin nationalistiseen puolueeseen Euroopassa. Kukaan näiden puolueiden johtajista tuskin on lähtenyt politiikkaan rapauttaakseen maansa demokratiaa, vaan luodakseen muutosta. Puuttuva kunnioitus liberaalin demokratian perustavanlaatuisia arvoja kohtaan on kuitenkin usein siihen johtanut.

Jos siis jokin puolue Suomessa lähtee rakentamaan hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa, on sen ymmärrettävä tähän liittyvät riskit. Lisäksi puolueen on tehtävä ensisijaisesti itselleen selväksi ne rajat, joiden ylittäminen johtaa yhteistyön päättymiseen. Yksittäisen puolueen, esimerkiksi kokoomuksen, näkökulmasta hallitusyhteistyöhön perussuomalaisten kanssa liittyisi vielä omat taktiset riskinsä, jotka voisivat kiteytyä karulla tavalla hallitustaivalta seuraavissa eduskuntavaaleissa. Osin niin taisi jo käydä. Näistä riskeistä huolimatta Suomessa ei ole syytä lähteä esimerkiksi Ruotsin tielle, jossa populistipuolue eristetään kaikesta yhteistyöstä, vaan pitää kiinni lähtökohdasta, jonka mukaan perussuomalaisten mahdollisuudet osallistua hallitusyhteistyöhön ovat lopulta puolueesta itsesään kiinni. Samalla meidän on kuitenkin tunnistettava mennyttä vaalikautta paremmin ne riskit, joita perussuomalaisiin nykymuodossaan liittyy.

Autoritäärisen kapitalismin haaste

Kotimaista politiikkaa enemmän taistelu liberaalin demokratian tulevaisuudesta käydään kuitenkin ulkopolitiikan areenoilla, jossa autoritääriset Kiina ja Venäjä pyrkivät muodostamaan oman vastavoimansa liberaalille demokratialle. Jos toisen maailmansodan ja Berliinin muurin murtumisen välisenä aikana globaali vastakkainasettelu rakentui kapitalismin ja kommunismin välille, voidaan 2020-lukua seuraavien vuosikymmenten ajatella olevan liberaalin demokratian ja autoritäärisen populismin välisen kamppailun aikakausi.

Tämä jakolinja ei tietenkään tule kulkemaan samojen rajojen mukaisesti kuin sitä edeltänyt vastakkainasettelu. Rajalinjoja ei myöskään ole syytä piirtää samoja valtioita katsoen, sillä näiden valtioiden merkitys ei enää ole lainkaan sellainen, jota se vielä kylmän sodan aikaan oli.

Vielä tällä hetkellä kymmenen maailman suurinta taloutta ovat Yhdysvallat, Kiina, Japani, Saksa, Intia, Ranska, Iso-Britannia, Italia, Brasilia ja Kanada. Ostovoimakorjattuna lista muuttuu hieman ja Kiina esimerkiksi ohittaa Yhdysvallat, mutta monet eurooppalaiset valtiot pysyvät silti lähellä sen kärkeä. Entä miltä sama lista näyttää kymmenen vuoden päästä, eli vuonna 2030? Standard Chartered -pankin arvion mukaan Kiinan bruttokansantuote on jo tässä vaiheessa kasvanut yli kaksi kertaa Yhdysvaltoja suuremmaksi. Toiselle sijalle on kiilannut Intia, jonka ostovoimakorjattu BKT on niin ikään 1,5 kertainen verrattuna vanhaan maailmanvaltiaaseen. Neljäntenä listalla on Indonesia, viidentenä Turkki, kuudentena Brasilia, seitsemäntenä Egypti, kahdeksantena Venäjä ja yhdeksäntenä Japani. Euroopan talousmahti Saksa mahtuu juuri ja juuri kärkikymmenikköön, eli sijalle kymmenen. Kärkikymmenikön ulkopuolella monien Euroopan maiden uskotaan vajoavan ja monen kehittyvän talouden nousevan.

Usean maan kehitys on kuitenkin melko suuri arvoitus, kuten Standard Charteredin laatiman listan kärkikymmenikköön mahtuvan Egyptin sekä maailman kolmanneksi väkirikkaimmaksi maaksi kasvavan Nigerian. Molempien kasvupotentiaali on valtava, mutta haasteet ovat suuria. Standard Chartered on myös selvästi omaksunut Egyptin kehityksestä melko positiivisen oletuksen, mutta Egyptistä, Nigeriasta ja ennustajasta riippumatta trendi on selvä: Euroopan ja Pohjois-Amerikan painoarvo vähenee, kun Aasian ja Afrikan kasvaa.

Kun juuri nyt globaalia hegemoniaa käyttävät liberaalidemokraattiset länsimaat, ei kymmenen vuoden päästä muodostettavaan suurimpien talouksien G7- tai G8-ryhmään mahtuisi enää mukaan kuin yksi tähän ryhmään nykyisin laskettava valtio, eli Yhdysvallat. Myös sen osuus maailmantaloudesta olisi pöydässä merkittävästi pienempi kuin nykyisin. Silmiinpistävää on, että tähän ”uuteen G8 -ryhmään” (jota tuskin sellaisenaan toki muodostetaan) kuuluvista maista noin puolet on tällä hetkellä valtioita, joissa demokratian tila on Freedom Housen listauksessa ja muissa vastaavissa tarkasteluissa huolestuttava tai olematon.

Kiina on kapitalismille avautumisestaan huolimatta edelleen kommunistisen puolueen johtama totalitaristinen valtio, jossa demokraattiset oikeudet ovat olemattomia, useat vähemmistöt ja toisinajattelijat jatkuvan vainon kohteena sekä oikeusvaltio heikko. Listan muista maista myös Turkki, Venäjä ja Egypti luokitellaan vapausindeksissä nykyisin ei-vapaiksi maiksi.

Indonesia taas on maailman suurin muslimimaa, joka on syksyn mittaan ollut länsimaissa otsikoissa erityisesti maan presidentinhallinnon suunnittelemasta lakipaketista, joka olisi kriminalisoinut avoliitossa elämisen, avioliiton ulkopuolisen seksin sekä muun kuin heteroseksin. Vuonna 1998 diktatuurista vapautuneessa maassa käydään vapaita vaaleja, mutta Freedom House kategorioi Indonesian kokonaisuutena arvioiden vain osittain vapaaksi maaksi. Vallanvaihdot maassa ovat aina enemmän tai vähemmän jännityksellisiä, mikä nähtiin viimeksi vuonna 2014, kun nykyinen presidentti Joko Widodo nousi valtaan vastaehdokas Prabowo Subianton boikotoidessa ääntenlaskua ja väittäessä vaaleja vilpillisiksi. Toivoton maan tila ei kuitenkaan missään nimessä ole, vaan kehitys kulkee monelta osin oikeaan suuntaan.

Puhe uusista jakolinjoista ei ole pelkästään tyhjää puhetta, vaan osa myös Kiinan julkilausuttua strategiaa. Maa perustaa ulkopolitiikkansa ajatukseen ihmiskunnan yhteisestä tulevaisuudesta. Doktriinista käytetään yleensä englanninkielistä käännöstä community of common destiny ja sen tavoitteena on ei enempää eikä vähempää kuin rakentaa vaihtoehto nykymuotoiselle kansainväliselle järjestelmälle. Kiina-tutkija, dosentti Outi Luovan mukaan Kiinan johto pitää nykyistä kansainvälistä järjestelmää epätasa-arvoisena ja katsoo sen perustuvan kansakuntien oman edun tavoitteluun. Kiinan mukaan community of common destiny pyrkii vastaamaan ihmiskunnan monimutkaisiin haasteisiin yhteisillä ponnisteluilla. Mallin tausta on perinteisessä kiinalaisissa filosofiassa ja hyveissä.

Nykyinen maailmanpoliittinen tilanne tarjoaa Kiinalle puolustaa omaa yhteiskuntamalliaan ja pyrkiä globaaliin johtajuuteen jopa maan alkuperäisiä suunnitelmia nopeammin. Erityisesti Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin eristäytymisen ja taloudellisen protektionismin ulkopolitiikka tarjoavat Kiinalle ja sen johtajalle Xi Jinpingille ennennäkemättömän mahdollisuuden haastaa globaali liberaalidemokraattinen hegemonia. Länsimaissa koettu liberaalin demokratian kriisiytyminen taas tarjoaa Kiinalle poikkeuksellisen tilaisuuden puolustaa yhteiskuntajärjestelmäänsä ja tarjota sitä demokratiaa parempana vaihtoehtona kehittyville maille. Kiina itse käyttää järjestelmästään usein termiä ”moderni sosialismi”, mutta huomattavasti osuvampi määritelmä sille olisi autoritäärinen kapitalismi. Outi Luovan mukaan Kiinan malli myös on herättänyt kehittyvissä maissa laajaa kiinnostusta. Kiinnostuksen taustalla ovat myös Kiinan massiiviset infrastruktuuri-investoinnit useissa kehittyvissä talouksissa, jotka kytkeytyvät maan Belt and Road -ohjelmaan, eli niin sanottuun Uusi silkkitie -projektiin.

Aistiharhan vaara

On luonnollisesti vielä täysin epäselvää, mille puolelle jakolinjoja eri tulevaisuuden talousmahdit asettuvat tai esimerkiksi minkälaista ulkopolitiikkaa ne kymmenen vuoden päästä harjoittavat. Ulkopoliittinen valta ja kyky määritellä maailman suuntaa eivät myöskään ole riippuvaisia vain, eivätkä edes ensisijaisesti, kunkin valtion kansantalouden koosta. Kun maat vaurastuvat, ne kouluttautuvat, ja yleensä tekevät myös siirtymiä kohti demokratiaa.

Silti jo edellä esitetyn kehityksen maalaaminen osoittaa, että puhe 2000-luvusta vuosisatana, jolloin maailmaan syntyy uudenlainen ideologioiden välinen vastakkainasettelu, ei ole perusteetonta. Se on myös usean globaalisti merkittävän toimijan tavoite. Tässä vastakkainasettelussa liberaali demokratia on vahvoilla, kuten se oli 1900-luvun vastakkainasetteluissa, mutta moni voisi väittää sen vastustajan olevan myös edeltäjiään vahvempi.

Varsinkin kuroessaan umpeen kehittyneiden ja kehittyvien talouksien välistä kuilua, autoritäärisesti johdetut kapitalistiset maat menestyvät, jos asiaa katsotaan eri talouden ja inhimillisen kehityksen mittareiden valossa. Eivät usein yhtä tasaisesti ja yhtä kokonaisvaltaisesti kuin avoimet markkinataloudet ja oikeusvaltiot, mutta kuitenkin niin, että ne pystyvät lupaamaan kansalaisilleen vuosikymmenen päästä paremmat oltavat kuin juuri nyt. Usein ne pystyvät tarjoamaan myös talouden suuren rakennemuutoksen vaatimaa vakautta ja suunnitelmallisuutta, kuten Kiinan tapauksessa on käynyt. Kolikon kääntöpuolena ovat olemattomat ihmisoikeudet ja yksilönvapauden puute. Lupaus paremmasta elämästä on kuitenkin pitkälti sama, jonka länsimaiset yhteiskunnat pystyivät antamaan 1900-luvun loppupuolella, mutta joka kiihtyvässä globaalissa kilpailussa ja ikäluokkien pienentyessä on asettunut meillä kyseenalaiseksi.

Kun samaan aikaan autoritäärisesti johdetut maat kokevat ennennäkemätöntä kasvua, on meillä lännessäkin vaarana aistiharha, jossa kuvittelemme kapeampien kansalaisoikeuksien sekä keskitetyn valtiollisen suunnittelun johtavan avointa markkinataloutta parempiin tuloksiin. Varsinaista evidenssiä väitteen tueksi ei ole, mutta riittävän vahvoja esimerkkejä kylläkin. Niiden tulkitseminen väärin ja autoritärismille edullisesti on mahdollista, jopa todennäköistä.

Uusi maailma, uudet vastustajat

Tässä uusien jakolinjojen maailmassa Euroopan unionin, Suomen sekä suomalaisen ja eurooppalaisen keskustaoikeiston on asettauduttava yksiselitteisesti liberaalin demokratian, kansalaisoikeuksien, avoimen yhteiskunnan ja yksilönvapauksien puolelle.

Meidän on siksi myös määriteltävä keskeiset viholliskuvamme uusiksi. Emme voi enää 2000-luvulla käydä 1900-luvun ideologista taistelua vain sosialismia ja kommunismia vastaan, koska ne ovat maailmasta pitkälti kadonneet. Meidän on sen sijaan ymmärrettävä, että 2000-luvulla tärkein vastustajamme löytyy toisenlaisista poliittisista liikkeistä. Niitä määritellään poliittisessa keskustelussa usein nationalistisiksi, populistisiksi, ääri-islamistisiksi, äärioikeistolaisiksi tai äärivasemmistolaisiksi, mutta olennaisinta on, että ne eivät allekirjoita vapaan liberaalidemokraattisen yhteiskunnan perustavanlaatuisia elementtejä. Nämä elementit ovat keskustaoikeistolaisen ideologian ydin.

Tässä asetelmassa toisessa laidassa ovat ihmisoikeudet ja yksilönvapaus, toisessa kollektivisimi ja autoritärismi, jotka voivat kulloisessakin kontekstissa kantaa erivärisiä ideologisia viittoja. Nationalistinen populismi, kommunismi ja ääri-islamismi ovat saman kolikon eri puolia, joiden tavoittelema maailma eroaa perustavanlaatuisesti siitä, mihin keskustaoikeisto uskoo. 2020-luvun tärkein poliittinen kamppailu ja olennaisin vastakkainasettelu rakentuu tämän akselin ympärille. Siinä meidän keskeisimpiä vastustajiamme eivät ole ne sosiaalidemokraatit ja liberaalit, joiden kanssa eurooppalaisen ja kansallisen politiikan arjessa väännetään eri lakipakettien tai budjettien yksityiskohdista. Vastustajia ovat sen sijaan autoritääriset populistit, jotka ovat vaarassa romauttaa sen vakautta ja hyvinvointia luovan maailmanjärjestyksen, joka vielä toistaiseksi vallitsee.

Keskustaoikeistolaisilta poliitikoilta tämän muuttuneen todellisuuden ymmärtäminen vaatii uudenlaista herkkyyttä ja oman ajattelun uudelleenkäynnistystä. Olemme liian monesti rakentaneet vaaliliittoja ja koalitioita vanhan oikeisto-vasemmisto -akselin perusteella, kun meidän pitäisi ymmärtää, mistä todellinen uhka perustavanlaatuisia arvojamme kohtaan syntyy. Ulkopolitiikassa meidän on lopetettava varomaton suhtautuminen Kiinaan ja Venäjään. On ylläpidettävä dialogia, mutta nähtävä esimerkiksi Kiinan mittavat ulkomaiset investointihankkeet normaalin markkinatalouden sijaan myös autoritäärisen valtion vaikuttamisyrityksinä, sillä sellaisia ne ovat. Puhe Kiinasta vain bisneksen kautta tulee lopettaa ja korvata kokonaisvaltaisemmalla arviolla niistä mahdollisuuksista ja uhista, joita tähän globaaliin suurvaltaan liittyy.

Kaiken tämän keskellä meidän on pidettävä kiinni niistä kumppanuuksista, joita meillä tällä hetkellä on, ja pyrittävä tukemaan siirtymiä kohti demokratiaa myös maissa, joissa se vielä toistaiseksi on kaukainen haave.

2020-luvun tärkeintä poliittista taistelua ei käydä veroasteesta tai julkisen sektorin koosta, vaan edustuksellisen demokratian, oikeusvaltion ja liberaalin kansainvälisen järjestelmän tulevaisuudesta.

TEESI 8

Liberaalin demokratian ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen puolustaminen on oikeiston itseymmärryksen ydintä. Ne puolueet, jotka eivät tätä tee, tulee sulkea keskustaoikeistolaisen kansainvälisen yhteistyön ulkopuolelle.

TEESI 9