TEKNOLOGIAN KEHITYS MUUTTAA TYÖN JA SOSIAALITURVAN

Ihmisillä on tapana yliarvioida muutoksen vauhtia lyhyellä tähtäimellä, mutta aliarvioida se pidemmällä tähtäimellä. Se on totta varsinkin tässä ajassa. Elämme ihmiskunnan historiassa nyt ajanjaksoa, jolloin muutokset ovat nopeampia ja suurempia kuin koskaan ennen, sillä yhteiskuntia muokkaavat nyt useat muutosvoimat samanaikaisesti.

Ilmastonmuutoksen ja sen johdannaisvaikutukset ulottuvat tulevaisuudessa yhä useammalle elämänalueelle, muuttoliike kiihtyy ja monimuotoistuu, kestävyysvaje rasittaa julkista taloutta ja tekoäly sekä robotisaatio muuttavat globaaleja arvoketjuja. Ne tuovat mukanaan paitsi lisääntyvää vaurautta, myös sosiaalisia ongelmia ja yhteiskunnallisia haasteita. Vaikka digitalisaatio, teknologian kehitys ja globalisaatio ovat pääsääntöisesti ja ensisijaisesti muutosta kohti parempaa, ei niiden mukanaan tuomia haasteita ole syytä jättää huomiotta.

Suomessa paljon puhetta on syntynyt erityisesti työn murroksesta. Siitä puhuttaessa eri keskustelijoilla on usein hieman eri käsitys siitä, mistä ilmiössä tarkalleen on kyse. Laajimmillaan työn murroksessa on kyse suuresta, sukupolvien yli jatkuvasta teknologisesta ja taloudellisesta murroksesta. Vuonna 2017 julkaistun valtioneuvoston tulevaisuusselonteon mukaan kyseessä on kenties Suomen suurin haaste, eikä siihen ole olemassa yhtä selkää ratkaisua. Raportin mukaan työn murroksessa voi murtua kasvun, tuottavuuden ja hyvinvoinnin perinteinen yhteys.

Työn murroksen taustalla on useita muutostrendejä, kuten digitalisaatio, globalisaatio, automatisaatio ja robotisaatio. Murroksen vaikutukset länsimaisiin yhteiskuntiin ovat suuria, sillä työn rooli on keskeinen paitsi julkisen talouden ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjan, myös monien sosiaalisten rakenteiden näkökulmasta. Monelle työ on vahvasti osa identiteettiä ja vietämme töissä ja sinne matkustaessamme usein suuremman osan elämästämme kuin minkään muun aktiviteetin parissa.

Normaalityösuhteiden aika on ohi

Politiikan areenalla työn murrosta lähestytään usein ensisijaisesti toimeentulon ja työn yhteiskunnallisen merkityksen näkökulmasta. Lisäksi perspektiivi on usein jo tapahtuneissa muutoksissa ja päivänpolttavissa ongelmissa. Se on ymmärrettävää, sillä näillä sektoreilla julkisen vallan rooli on kaikkein vahvin ja äänestäjät harvoin tivaavat kansanedustajaltaan vastauksia esimerkiksi 20 vuoden päästä tapahtuviin asioihin.

Työn murroksen ensikäden vaikutus näkyy kuitenkin erityisesti työnteon sisällöissä, käytännöissä ja organisaatioissa tapahtuvissa muutoksissa. Suhteellisen laaja yhteisymmärrys on siitä, että rutiinitehtävien määrä pienenee entisestään, mutta asiantuntijuuden, luovuuden, innovatiivisuuden ja yhteistyötaitojen merkitys kasvaa. Se lisää joidenkin osaamisalojen ja asiantuntijoiden kysyntää, mutta vähentää toisten, sekä luo tämän lisäksi täysin uusia osaamistarpeita. Organisaatiot taas muodostuvat enemmänkin muuttuvien tarpeiden sanelemiksi väliaikaisiksi rakenteiksi, joiden syntyminen ja kuoleminen teknologiavälitteisesti muuttuu yhä nopeammaksi.

Muutos on monella tapaa jo täällä. Sitran muutaman vuoden takaisen raportin mukaan jo nyt niin sanottujen normaalien työsuhteiden ulkopuolella työskentelee yli 800 000 suomalaista, eli yli kolmannes työssäkäyvästä väestöstä. Määräaikaisissa työsuhteissa oli raportin tarkasteluajankohtana jopa 350 000 ihmistä ja osa-aikaisissa töissä käyviä noin 300 000. Lisäksi noin 160 000 työllistää itsensä, suuri osa yksinyrittäjinä, ja määrä kasvaa edelleen. Toisaalta moni työskentelee edelleen myös hyvin samankaltaisissa työsuhteissa kuin ennen.

Erityisen vahvasti epätyypilliset työsuhteet ovat nuorten arkea. Kun monet nyt eläkkeestä nauttivat tai eläkeikää lähestyvät ovat voineet tehdä jopa koko työuransa yhden työnantajan palveluksessa, on tällainen mahdollisuus nyt työmarkkinoille tulevalle täyttä utopiaa. Lähes puolet vuokratyöntekijöistä on alle 25-vuotiaita ja on hyvin mahdollista, että vuokratyöstä tulee erityisesti nuorille sääntö eikä poikkeus. Oikeastaan niin on jo käynyt.

Merkitystään ovat viime vuosina kasvattaneet myös erilaiset digivälitteiset työn tekemisen ja teettämisen alustat, eli niin sanottu alustatalous. Alustoista suurinta huomiota ovat Suomessa keränneet yhdysvaltalainen kyydinjakopalvelu Uber sekä kotimainen ruuankuljetukseen keskittyvä Wolt. Palveluiden kautta työskentelevät keskittyvät lähinnä suurimpiin kaupunkeihin. Uberin ja Woltin lisäksi kansainvälisesti merkittäviä työtehtävien välittämisen alustoja ovat esimerkiksi upWork, TaskRabbit ja Amazon Mechanical Turk. Valtavalle Mechanical Turkille työskentelee ihmisiä 200 maasta ja alustan kautta maksettava keskiansio on vain hieman yli euron tunnissa. Kyytipalvelua, ruuankuljetusta tai muuta palvelua alustan kautta tarjoavat ovat Suomessa juridisesti lähes aina yrittäjiä, joten he vastaavat omasta työttömyysturvastaan, eivätkä ole esimerkiksi työehtosopimusten piirissä. Työsopimusta ei alustojen kautta yleensä synny, ainoastaan toimeksianto asiakkaalta yrittäjälle.

Alustatalousilmiötä ei kuitenkaan ole syytä liioitella. Tilastoja ja tutkimusta aiheesta on vain vähän, eikä Suomessa esimerkiksi 50 vielä tarkkaan tiedetä, kuinka moni ottaa vastaan toimeksiantoja alustojen kautta. Konsulttitoimisto PwC:n työ- ja elinkeinoministeriölle tekemän raportin mukaan Suomen jakamistalouden arvo vuonna 2016 oli 100 miljoonaa euroa. Raportissaan PwC kuitenkin arvioi luvun kymmenkertaistuvan ja nousevan 1,3 miljardiin euroon vuoteen 2020 mennessä.

Myöskään ulkomailla tehtyjen selvitysten mukaan alustatalouden merkitys ei enää ole aivan marginaalinen. Kansainvälisten Crowd Working Survey -selvitysten mukaan Isossa-Britanniassa, Alankomaissa ja Ruotsissa alustataloudeksi luokiteltavaa työtä on tehnyt noin 11-12 prosenttia aikuisväestöstä. Euroopan komission tutkimuksen mukaan Britanniassa aikuisväestöstä 4,3 prosenttia sai vuonna 2017 yli puolet tuloistaan alustojen välityksellä työskentelystä. Vain harvat siis elättävät itsensä ainoastaan alustojen kautta tehtävällä työllä ja usein kyse on pikemminkin lisätyöstä tai esimerkiksi opiskelujen ohessa tehtävästä työstä. Ruotsin tilastojen pohjalta alustojen kautta tehtävän työn voi laskea vuokratyön tapaan “nuorten työksi”. Alustojen kautta työtä hankkivissa 18-24-vuotiaat ovat huomattavan yliedustettuja, samoin 25-34-vuotiaat. Yleinen trendi on, että työn tekemisestä on tullut yrittäjämäisempää toimintaa yhä useammalle suomalaiselle. Tämän trendin ennustetaan työn murroksen myötä vahvistuvan.

Työ ei katoa, mutta muuttuu

Puhe työpaikkojen katoamisesta, joka työn murrokseen usein liitetään, ei ole länsimaisille yhteiskunnille uutta. Sitä on esiintynyt ainakin 1700-luvulta lähtien. Ihmistyölle on kuitenkin aina löytynyt uusi muoto ja tarve, vaikka se on usein tarkoittanut korkeampia osaamisvaatimuksia ja tuottavuuden kasvua. Esimerkiksi World Economic Forum arvioi, että robotisoinnin myötä 75 miljoonaa työpaikkaa katoaa, mutta samalla voidaan luoda jopa 133 miljoonaa uutta työpaikkaa.

Myöskään aiemmissa työelämän murroksissa itse työ ei usein ole kadonnut, mutta tehtävät ovat. Suurella osalla suomalaisista työnkuva on muuttunut radikaalistikin 2000-luvun ja digitalisaation myötä, sillä osa vanhoista työtehtävistä tehdään nykyään automaationa tai teknologia-avusteisesti, mutta työsuhteen ehdot ja työnantajakin ovat voineet pysyä samana. Kokonaisuutena tämän digitalisaatiokehityksen vaikutus on ollut positiivinen. Kehityksen huomaa helposti monissa palveluammateissa, joissa osa työstä on siirtynyt digitaalisen asioinnin muotoon.

Silti kaikki suuret murrokset työssä ja työelämässä ovat tarkoittaneet myös suuria yhteiskunnallisia murroksia. Ei ole liioiteltua sanoa, että kommunismi (ja sosiaalidemokratia) syntyivät teollisesta vallankumouksesta. Tiedämme hyvin, minkälaisiin yhteiskuntiin näistä ensimmäinen johti. Fasismin taas ajatellaan nousseen maailmanlaajuisesta lamasta ja laajalle levinneestä massatyöttömyydestä, mikä sekään ei ole nykyisessä nopealiikkeisessä ja globaalissa maailmassa mahdoton tulevaisuuskuva. Jo nyt työn murrosta ja erityisesti teollisuustyöpaikkojen katoamista on ahkerasti paikannettu äärioikeistolaisen ja äärivasemmistolaisen populismin nousun taakse. Todellisuudessa syy-yhteys ei varmasti ole niin suoraviivainen kuin jotkut haluavat ajatella, mutta ei myöskään olematon.

Kuten kaikkeen uuteen ja muuttuvaan, myös työn murrokseen voi suhtautua pelokkaasti ja sisäänpäin käpertyen tai innostuneesti, luottavaisena ja optimistisena. Kehityskulut on syytä ymmärtää ensisijaisesti muutostarpeena. Ei ongelmana, uhkana tai jonain sellaisena, jota pitäisi politiikan keinoin torjua. Kuten teknologian kehitys tähänkin asti, myös työn murroksen taustalla olevat voimat, kuten automatisaatio ja robotisaatio, luovat voittajia ja häviäjiä. Mutta kuten edellisessä luvussa on kuvattu, myös näiden teknologioiden voidaan odottaa luovan huomattavasti enemmän voittajia kuin häviäjiä. Kun yhä useammat työtehtävät voidaan siirtää tekoälyn ja koneiden tehtäväksi, voidaan yhä useampia asioita tuottaa yhä edullisemmin, mikä tuo ne yhä useamman ihmisen saataville. Länsimaisen kuluttajan näkökulmasta muutos voi joiltain osin olla pieni, mutta tämä sama muutos voi tarkoittaa sadoille miljoonille ihmiselle merkittävää elintason nousua. Kaikille meille taas on merkityksellistä, jos teknologian kehitys muuttaa kulutustottumuksiamme kohti aineetonta kuluttamista ja näin säästää luonnonvaroja, kuten usein on nähtävissä.

Työn murroksessa ei siis ole sen tuomista muutostarpeista huolimatta kyse mistään tuomionpäivän dystopiasta, vaan teknologian, automatisaation ja robotisaation synnyttämästä pitkäkestoisesta kehityksestä. Siinä on pohjimmiltaan kyse uusien asioiden tekemisestä sekä vanhojen asioiden tekemisestä helpommin, paremmin ja tehokkaammin. Toisin kuin tuomionpäivän ennustukset väittävät, työn murros ei siis suurelle osalle meistä automaattisesti tarkoita työn katoamista tai sen muuttumista vähemmän mielekkääksi, vaan työn luonteen ja sisältöjen muuttumista. Rutiiniluontoiset tehtävät väistyvät, paikkasidonnaisuus vähenee ja hierarkkiset organisaatiorakenteet murentuvat. Sen seurauksena esimerkiksi asiantuntijoina työskentelevät ovat tulevaisuudessa vapaampia ja itsenäisempiä arvottamaan oman elämänsä prioriteetteja. Joidenkin ihmisten kohdalla se voi tarkoittaa lyhyempiä ja tehokkaampia työpäiviä, toisilla vaikka niin sanottua hypertuottavuutta, eli henkilökohtaisen potentiaalin vapautumista täyteen mittaansa. Melko monelle meistä se voi melko nopeastikin tarkoittaa esimerkiksi lisääntyviä mahdollisuuksia päättää itse siitä, missä ja milloin töitä tekee, ja sen seurauksena esimerkiksi lisää aikaa perheen tai muiden läheisten kanssa.

Rakenteiden on muututtava työn mukana

Työn murrosta ei ole syytä vastustaa, mutta sen tuomiin yhteiskunnallisiin muutostarpeisiin on suhtauduttava vakavasti. Yhtenä uhkana on, että työmarkkinoilla tapahtuu jakautuminen kahden eri kerroksen väkeen: niihin, joilla on vakaa työsuhde ja työehtosopimuksen tarjoamaa suojaa sekä niihin, jotka etsivät toimeentulonsa useista epätyypillistä työsuhteista. Heillä ei suomalaisessa yhteiskunnassa juurikaan ole edunvalvojaa – ja jos on, näiden edunvalvojien vääntövoima on kiistatilanteessa olematon verrattuna suuriin ammattiliittoihin.

Tilanne on monin paikoin jo nyt läsnä suomalaisilla työmarkkinoilla. Vakituisessa työsuhteessa olevat saavat nauttia työsuhteen tuomasta säännöllisestä palkkatulosta ja tuon tulon pysyvyydestä. Täysin eri tilanteessa ovat vuokratyötä tekevät tai määrä- ja osa-aikaisten työsuhteiden kautta elantoaan keräävät (usein nuoret) työntekijät.

On olennaista ymmärtää, että tämä eriarvoisuus ei synny ensisijaisesti työn tekemisen tavoista ja niiden ominaispiirteistä. Sen sijaan kyse on poliittisin päätöksen synnytetystä sääntelystä, joka kohtelee eri työn tekemisen tapoja – esimerkiksi freelancereitä, vuokratyötä ja vakituista täyspäiväistä työsuhdetta – eri tavalla.

Historiallisesti vakituiset ja täysipäiväiset työsuhteet ovat oikeastaan melko erikoinen ilmiö ja 1900-lukua voidaan pitää työsuhteiden pituuden osalta poikkeuksena, kun perspektiiviä laajennetaan kauemmas historiaan. Esimerkiksi talous- ja sosiaalihistorian dosentti Aarne Mattila arvioi Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan tekstissä, että epävakaiden ansioiden varassa elävien yhteiskunnallinen asema on heikko, koska nykyinen työ- ja sosiaalioikeus rakennettiin vakinaisten työsuhteiden olettaman varaan aikana, jolloin tällaisten työsuhteiden osuus oli poikkeuksellisen suuri. Esimerkkejä ei ole vaikea löytää: korkea kynnys työsuhteen päättämiseen, määräaikaisten työsuhteiden tiukka sääntely, työehtosopimusten yleissitovuus ja monet nimenomaan työsuhteessa oleva työntekijää suojaavaa mekanismit ovat iskostuneet syvälle suomalaisen yhteiskunnan rakenteisiin. Harva mekanismi puolestaan suojaa ihmisten mahdollisuuksia työllistyä tai freelancereitä ja keikkatyöläisiä epävarman arjen keskellä.

Tilanteen voi ymmärtää kahdella tavalla. Joko niin, että ensimmäisen ryhmän työsuhdeturva on työn murroksen oloihin liian vahva, tai niin, että jälkimmäisen ryhmän turva on kestämättömän heikko. Molemmat näkemykset ovat osin totta. Aarne Mattilan mukaan varsinkin aika sotien päättymisestä 1990-luvun lamaan oli teollisuustyöntekijän ja valkokauluskeskiluokan kulta-aikaa. Historiallisesti kuvaavampi taas on hänen mukaansa ”raamatullinen työvoimamarkkina”, jossa miesjoukko odottelee torin laidalla tarjouksia päivätyöstä. Tämä on myös kuvaelma, joka työn tulevaisuuteen usein liitetään: freelance-työ lisääntyy, organisaatioiden raja-aidat murtuvat ja kontrollia sekä koordinointia korostavista hierarkioista siirrytään kohti itseorganisoituvien työntekijöiden muodostamia yhteisöjä. Vaikka tämän kuvauksen liittäminen torin laidalla notkuvaan miesjoukkoon on melko huojuva aasinsilta, on kyse peruselementeiltään samasta asiasta. Esimerkiksi alustataloutta tutkineiden raporttien mukaan alustojen kautta tehtävää työtä leimaa koulutukseen suhteutettuna matala tulotaso ja täysin korvauksetta tehtävän työn suuri määrä.

Työn murros ei ole työelämän koko kuva

Muutosta ei ole syytä liioitella. Freelancerjoukko digitaalisen torin laidalla työtä odottamassa ei ole tulevaisuuden työmarkkinoiden koko kuva. Ylipäätään työn sisältöjen tulevaisuutta koskevat arviot tarkastelevat usein erityisesti asiantuntija- ja tietotyön sisältöä. Muutokset ovat eri aloilla erilaisia eivätkä ne myöskään tapahdu heti ja kaikilla aloilla samanaikaisesti. Tästä huolimatta muutos on, jos ei nyt aivan vääjäämätön, niin ainakin äärimmäisen todennäköinen.

Vaikka tulevaisuutta on vaikea ennustaa, juuri nyt enemmistöllä palkansaajista menee Suomessa yhtä hyvin tai paremmin kuin ennenkin. Monen kohdalla pelot ja epävarmuudet ovat suurempia mihin todellisuus antaisi aihetta. Näitä ruokkivat muun muassa uutisointi eri prosenttien todennäköisyydellä katoavista ammateista sekä rajat ylittävä tiedonvälitys, joka tuo myös Suomeen uutiset monen Euroopan maan hälyttävistä nuorisotyöttömyysluvuista, keskiluokan ahdingosta, heikosta palkkakehityksestä tai esimerkiksi yhdysvaltaisten nuorten valtavista velkataakoista. Kehitys on monesti huolestuttavaa, mutta se ei aina koske Suomea.

Suomella maana on monella tapaa erinomaiset edellytykset pärjätä teknologian ja työn murroksessa. Olemme osa kehittyviä EU:n sisämarkkinoita, digitaalinen infrastruktuurimme on hyvällä tasolla, kansalaisten digitaaliset valmiutemme ovat Euroopan parhaat ja ICT-ammattilaisia Suomessa on eniten Euroopassa suhteessa työvoimaan. Muun muassa siksi meillä on kaikki syy luottaa siihen, että tulevakin teknologian kehitys ja sen yhtenä keskeisenä seurauksena näkyvä työn murros johtaa lisääntyneeseen hyvinvointiin myös meillä.

Työn murros ja työn muuttuminen ”yrittäjämäisemmäksi” asettaa kuitenkin suomalaiselle yhteiskunnalle uusia haasteita, jotka ulottuvat työmarkkinoilta aina peruskouluun asti. Yrittäjämäiseen työelämään pitäisi yksilötasolla pystyä valmistautumaan ja valmistamaan. Muuttuvan työelämän tarpeisiin on kuitenkin vaikea kehitellä ratkaisuja vain yleisten tilastojen pohjalta, sillä työurat ja tarinat ovat yhä yksilöllisempiä. Tarvitsemme pikemminkin yksilöllisempää ohjausta ja tukea niille, jotka eivät uudessa työmarkkinoiden todellisuudessa pärjää.

Osalle sekään ei todennäköisesti riitä. Kaikkein heikoimmassa asemassa työmarkkinoilla ovat jo nyt ne, jotka eivät pääse töihin lainkaan. Elinkeinoelämän valtuuskunnan toissa vuonna julkaiseman analyysin mukaan Suomessa on liki 80 000 parhaassa työiässä olevaa miestä, jotka ovat käytännössä pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolella. Suomessa parhaassa työiässä olevien miesten työllisyysaste oli vuonna 2017 Kreikan, Italian ja Espanjan jälkeen OECD-maiden neljänneksi alin. Näissä maissa niin sanotun harmaan työllisyyden osuus miesten työllisyydestä on lisäksi kansainvälisen työjärjestö ILO:n arvion mukaan Suomea selvästi korkeampi. Voi olla, että tämän huomioiminen tiputtaisi meidät koko tilaston viimeiseksi.

EVA:n mukaan valtaosa näistä 80 000 miehestä on lopettanut työnhaun ja työmarkkinoille pyrkimisen lähes kokonaan. Yhtä syytä ilmiöön ei ole, mutta analyysin mukaan miesten työllisyysongelmien keskeisin selittäjä on kiihtyvä talouden ja työelämän rakennemuutos. Etenkin teollisuustyöpaikkojen määrä on vähentynyt, kun toimialarakenne on muuttunut. Työttömäksi on raportin mukaan siirtynyt paljon suorittavaa työtä tekeviä miehiä, joilla ei ole juuri peruskoulun jälkeistä koulutusta tai muuta sellaista osaamista, joka pitäisi heidät työmarkkinoilla. Näitä ihmisiä kohtaa aito vaara jäädä työmarkkinoiden ulkopuolelle pysyvästi, eräänlainen ”taloudellisen arvon menettäminen”, kuten joskus sanotaan.

Termi henkii melko vastenmielisellä tavalla ajatusta ihmisarvon ja ihmisen taloudellisen tuottavuuden välisestä yhteydestä. Samalla se kuitenkin kuvaa hyvin sitä ilmiötä, että työn murroksen ja sen aikoihin sopimattomien yhteiskunnallisten rakenteiden seurauksena meille on muodostumassa ihmisryhmiä, joilla ei ole sellaisia taitoja, joille olisi työmarkkinoilla kysyntää. Puutteellisen osaamisen seurauksena heillä on lähes olemattomat mahdollisuudet työllistyä tavanomaisilla työehdoilla. Jos ratkaisua näiden ihmisen tilanteeseen ei löydetä, ovat he vaarassa ajautua työmarkkinoiden lisäksi yhteiskunnan ulkopuolelle. Lisäksi, koska inhimillisessä yhteiskunnassa ketään ei jätetä oman onnensa nojaan, tulee heidän elämisensä lopulta työssäkäyvien maksettavaksi. Näistä ensimmäinen on vakava inhimillinen ja yhteiskunnallinen ongelma, toinen merkittävä haaste julkisen talouden kestävyydelle.

Työelämän sääntely on jäänyt jälkeen

Työn murroksen seurauksena kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolelle ajautuneet ovat ryhmä, josta modernin oikeiston tulisi kantaa suurta huolta. Ongelman ajatellaan koskevan monesti miehiä, mutta se ei koske yksinomaan miehiä.

Kokonaan työmarkkinoiden ulkopuolella olevat ja yhteiskunnan marginaaleihin jäävät ihmiset ovat usein vailla puolustajaa julkisessa keskustelussa. Moderni oikeisto olisi siihen erinomaisessa asemassa, sillä meiltä puuttuu institutionaalinen linkki ammattiliittoihin, joka vaikeuttaa poliittisen vasemmiston reagointia ongelmaan. Vahvat ammattiliitot suojelevat jäseniään ja heidän työsuhdeturvaansa, mutta harva liitoista on valmis keskusteluun siitä, mitä tuon työsuhdeturvan kääntöpuolella on. Osa ekonomisteista on varsin osuvasti sanonut, että liian korkeat minimipalkat syrjäyttävät ihmisiä työmarkkinoilta. Jos henkilön työpanoksen arvo on pienempi kuin jonkin alan yleissitovan työehtosopimuksen salliva minimipalkka, jää kyseinen henkilö kokonaan ilman työtä. Kun useilla aloilla palkat ovat tästä näkökulmasta liian korkeita, on yhä useamman vaikea päästä kiinni työnsyrjään.

Ongelma koskee erityisesti työuransa alussa olevia nuoria, joiden syrjäytymisestä on muodostumassa suuri yhteiskunnallinen ongelma. Liian tiukka työsuhdeturva taas nostaa työllistämisen kynnystä pienissä yrityksissä, joihin yhä suurempi osa uusista työpaikoista syntyy. Työpaikkoja voisi syntyä enemmän, jos työllistämisen riskit olisivat pienempiä. Henkilökohtaiseen työsuoritukseen perustuvan irtisanomisen korkea kynnys myös estää kiertoa työmarkkinoilla ja nuorempien työntekijöiden pääsyä kiinni osaamistaan vastaaviin tehtäviin. Liian usein yhteiskunnallisessa päätöksenteossa työntekijät voittavat ja työntekijäksi pyrkivät häviävät.

Näiden faktojen myötä olisi monella tapaa houkuttelevaa ajatella, että ongelmaan löytyy yksinkertaisia ja tehokkaita ratkaisuja, kuten työehtosopimusten yleissitovuuden poistaminen tai irtisanomisen helpottaminen. Niitä ehdottavan on hyvä muistaa, että edellä kuvatut ongelmat eivät ole työmarkkinoiden koko kuva. Työmarkkinat, joilla palkat muodostuisivat vapaasti työntekijän ja työnantajan välisessä vaihdannassa, on parhaimmillaan utopia. Huonoimmillaan se on paluuta sellaiseen maailmaan, jossa epävarmuus on suurempaa, tuottavuus heikompaa ja ihmisten pahoinvointi yleisempää. Suuri osa ihmisistä työskentelee edelleen työsuhteissa, joissa työnantajien ja työntekijöiden välillä kollektiivisesti neuvotellut minimiehdot ovat molempien etu.

Tämä ei silti tarkoita, ettei muutoksia tarvittaisi. On täysin kestämätöntä, että suomalainen jäykkä palkanmuodostus ei ota huomioon paikallisia olosuhteita tai inhimillistä seikkoja, joiden myötä tuottavuus voi olla heikompaa. Monen oikeustajuun ei mahdu se, että valta työelämän pelisäännöistä on monelta osin ulkoistettu työmarkkinaosapuolille eikä yritys tai työntekijä käytännössä voi itse päättää, haluaako se olla osa tätä järjestelmää. Paikallista sopimista on yritetty kokoomuksen toimesta edistää jo pitkään, mutta samanmielisten poliittisten kumppanien puuttuessa askeleet ovat olleet hitaita ja monesti liian lyhyitä.

Minkälaisilla toimenpiteillä työn murrokseen sitten pitäisi varautua? Ja miten modernin oikeiston siihen pitäisi suhtautua? Ensinnäkin on huomattava, että yksi työn murroksen olennaisista muutoksista on tulojen muodostuminen tulevaisuudessa yhä useamman työikäisen kohdalla useasta lähteestä. Näistä monet – jopa kaikki – voivat olla epävarmoja ja ajoittaisia. Se asettaa nykyisen sosiaaliturvajärjestelmämme täysin uudenlaisten haasteiden eteen.

Ongelma syntyy, kun säännöllistä ansiotyötä normaalitilana kohteleva järjestelmämme joutuu uuden todellisuuden eteen, jossa tällainen työ muodostaa sen kokonaismäärästä yhä pienemmän osan. Tulonlähteiden monimuotoistuessa on tarpeen luoda sellaista minimitason sosiaaliturvaa, joka ihmisen toimeentulon jäädessä tietyn rajan alle tukee tällaista ihmistä automaationa, eli ilman monimutkaisia hakemusprosesseja ja mahdollisimman nopeasti. Perustuloon liittyy perustavanlaatuisia oikeudenmukaisuus- ja kustannusongelmia, mutta sosiaaliturvan yksinkertaistaminen ja joustavien siirtymien parempi mahdollistaminen muuttuu vuosi vuodelta välttämättömämmäksi.

Usean tulonlähteen tulevaisuus

Tulevaisuuden työntekijä ei välttämättä edes itse tiedä, onko hän kussakin hetkessä yrittäjä, pätkätyöläinen, itsensä työllistäjä vai sivutöitä oman toimen ohessa tekevä. Siksi myös sosiaaliturvan tulee olla yleinen ja mahdollistaa yhtäaikainen palkansaajana ja yrittäjänä toimiminen sekä tulojen joustava yhdisteleminen. Ajatukset perustulosta maltillisen oikeiston on syytä torpata, mutta tarvetta järjestelmän kokonaisvaltaiseen uudistamiseen ei.

Yksi jatkotyön pohjaksi soveltuva malli olisi Suomen oloihin suunniteltu sosiaaliturvatili. Idea ei ole utopistinen, vaan sosiaaliturvatilejä on maailmalla jo nähty ja sellaisia on Suomeen aiemminkin ehdotettu. Tähän kategoriaan voidaan laskea myös kansanedustaja Elina Lepomäen hahmottelema perustili. Puhtaasti ylätasolla puhuttaessa sosiaaliturvatilit istuvat maltillisen oikeiston ajatteluun esimerkiksi perustuloa paremmin, sillä ne jättävät myös yksilölle vastuuta omasta toimeentulostaan, ja pitävät kiinni kaikille taattavasta minimiturvasta.

Lyhyellä tähtäimellä realistisinta on todennäköisesti lähinnä joidenkin etuuksien yhdistely ja järjestelmän sekä siihen liittyvien hallinnon prosessien selkeyttäminen. Sosiaaliturvan uudistamisesta ei ole syytä tehdä valtavaa sote-uudistuksen kaltaista mammuttia, joka on jo useasti kaatunut omaan mahdottomuuteensa – siis pitkälti siihen, että liian paljon on yritetty tehdä kerralla ja liian lyhyessä ajassa. Taustalla ovat olleet poliitikkojen virheelliset lupaukset suurista kokonaisuudistuksista, kun tarve olisi ollut ja on edelleen pikemminkin asteittaiselle kehitykselle. Sote-uudistuksen kohdalla tuo kehitys lähtee parhaiten liikkeelle kuntien ja kaupunkien omista tarpeista, kun sosiaaliturvan kohdalla ensimmäinen askel uudistuksen toteuttamisessa ovat esimerkiksi tulorekisterin kaltaiset hallinnon uudistukset. Tällaiset uudistukset mahdollistavat ajantasaisempien tulotietojen keräämisen sekä siirtymän kohti niiden varaan rakentuvaa joustavampaa ja ketterämpää sosiaaliturvajärjestelmää. Hallinnon kehittäminen on hidasta ja poliittisen päivittäisjulkisuuden näkökulmasta totaalisen mielenkiinnotonta. Tämä hidas pohjatyö on kuitenkin välttämätöntä, jos haluamme onnistua sosiaaliturvajärjestelmän uudistamisessa, joka on yhteiskunnalliselta kokoluokaltaan vähintään monesti möhlityn sote-uudistuksen veroinen haaste.

Uuden oppimisesta uusi normaali

Toinen politiikan agendalle nouseva – tai oikeastaan siellä vahvasti jo oleva – muutostarve liittyy jo edellä kuvailtuihin työelämän pelisääntöihin. Kun työnantajan rooli yhä useammin hämärtyy ja organisaatiot ovat väliaikaisia, voidaan jopa sanoa, että ”tulevaisuus on työnantajaton”. Se luo merkittävän muutospaineen yhteiskunnan rakenteisiin, joita on luotu nimenomaan työntekijän ja työnantajan suhdetta määrittelemään ja työntekijää suojaamaan. Mikä on ay-liikkeen rooli tulevaisuudessa? Miten työelämän lainsäädäntöä on muutettava?

Jo tulevan vuosikymmenen aikana joudumme määrittelemään työn käsitettä ja sen merkitystä uudelleen. Saman uudelleenmäärittelyn kohteeksi on välttämätöntä asettaa myös koko toimeentulon turva sekä työelämää koskeva sääntely. Tehtävä on haastava, sillä säännöllinen palkkatyö ei katoa, mutta se saa rinnalleen yhä moninaisempia työskentelyn muotoja.

Työelämän lainsäädäntöä uudistettaessa johtavana tavoitteena tulisi olla teknologisen kehityksen ja työn murroksen tuomien hyötyjen täysimääräinen hyödyntäminen. Lisäksi tavoitteena tulee olla uudenlaisten turvaverkkojen luominen niille, jotka sitä muuttuneessa todellisuudessa kaikkein eniten tarvitsevat. Näitä ovat erityisesti freelancerit, pienyrittäjät ja muut yrittäjämäisen toimeentulonsa useista lähteistä keräävät. Työehtojen heikentämistä ei tule mieltää tämän uudistustyön tavoitteeksi, mutta on tosiasia, että osa vakituisten työsuhteiden kulta-aikana 1900-luvulla syntyneestä lainsäädännöstä ei enää sovellu työn murroksen jälkeiseen työelämään. Näitä rakenteita on syytä uskaltaa purkaa, mutta samalla pitää kiinni eri yhteiskunnan ryhmien tasavertaisesta kohtelusta ja uusien, muuttuvaan maailmaan paremmin sopivien turvaverkkojen rakentamisesta.

Sosiaaliturvan ja työelämän pelisääntöjen lisäksi tekoälyn yleistyminen sekä siitä seuraava osaamisvaatimusten muutos vaatii paljon koko koulutusjärjestelmältämme. Aika, jolloin mentiin kouluun, opiskeltiin tutkinnot ja jatkettiin sen jälkeen vuosikymmeniksi työelämään, on auttamatta ohi. Nimenomaan osaaminen ja koulutus ovat yksilölle keskeisin keino työn murroksessa pärjäämiseen. Puhutaan niin sanotusta elinikäisestä tai jatkuvasta oppimisesta, jonka pitäisi jatkua läpi koko työuran. Työn ohessa, sen osana ja ajoittain täyspäiväisesti, jolloin työ saa hetkeksi väistyä. Olennaista on, että osaamista päivitetään, sillä se vanhenee tulevaisuudessa aiempaa nopeammin.

Jatkuvalle oppimiselle pohjan luo koulutusjärjestelmä, joka tarjoaa hyvät perustaidot sekä opettaa oppimaan ja omaksumaan jatkuvasti uutta. Tulevaisuuden monimutkaisemmilla ja muuttuvilla työmarkkinoilla tärkeintä on varmistaa siellä pärjäämisen taidot. Näitä ovat muun muassa vuorovaikutus, uuden oppiminen, joustavuus, uteliaisuus, kriittinen ajattelu sekä itsensä johtamisen ja kansainvälisyyden taidot. Samalla ei ole syytä väheksyä myöskään ajantasaisen substanssiosaamisen kasvavaa tarvetta.

Kyseessä on vuosikymmeniin suurin koulutusjärjestelmäämme koskeva muutostarve, sillä pohjimmiltaan työn murros vaatii meitä hylkäämään syvään iskostuneen ajattelutavan, jossa koulutus on elämän tiettyihin vaiheisiin sijoittuva kertainvestointi. Sen sijaan tarvitaan yksilöllisempiä opiskelupolkuja ja koulutusta, jota on tarjolla läpi koko ihmisen elämän. Järjestelmän keskiöön on asetettava osaaminen, ei tutkintonimikkeet. Tätä kohti otettiin selkeitä askeleita edellisellä hallituskaudella, mutta työ on monelta osin vasta alussa.

Kolmen ytimen vastaus

Modernin oikeiston vastaus työn murroksen tuomiin haasteisiin on siis jaettavissa ytimeltään kolmeen.

Ensinnäkin meidän on myös tämän haasteen kohdalla luotettava ihmisiin ja heidän kykyihinsä oppia uutta. On ajateltava, että jatkuva oppiminen ja muuttuvan maailman tarpeisiin vastaavat koulutuspanostukset ovat sellaista julkisen rahan käyttöä, jolla kaikkein parhaiten valmistetaan yhteiskuntaa muutokseen. Suomi ja suomalaiset pärjäävät osaamisella, ja osaavat ihmiset luovat lisää hyvinvointia, mistä myös työn murroksessa on kyse. Nämä toimenpiteet maksavat.

Esimerkiksi jatkuvasta oppimisesta aiheutuvien kustannusten jakautuminen on niin sanottu miljardien eurojen kysymys. Kuka maksaa kouluttautumisen laskun? Työntekijä, veronmaksajat vai työnantaja? Todennäköistä on, että ei kukaan yksin, vaan kaikki jollain tapaa yhdessä. Selvää on, että ei ole mahdollista pelkästään julkisrahoitteisesti vastata jatkuvan oppimisen haasteeseen, eikä se myöskään olisi järkevää tai perusteltua. Kun tällainen kuluerä kuitenkin näyttää tulevaisuuden työmarkkinoilla välttämättömältä, on siihen sekä ihmisten itsensä että julkisen vallan uskallettava suunnata tarvittavat panokset. Rajallisten resurssien maailmassa se tarkoittaa myös poisvalintoja.

Jatkuvan oppimisen lisäksi modernin oikeiston on sosiaaliturvan uudistamisessa katsottava tulevaa vaalikautta pidemmälle. On pyrittävä välttämään epärealistisia lupauksia nopeista kokonaisuudistuksista, mutta silti uskallettava tarjota näkökulmia siitä, miltä tulevaisuuden sosiaaliturvan pitäisi Suomessa näyttää. Mainitsimme erikseen Elina Lepomäen perustili-mallin, sillä se on niitä harvoja suomalaisessa poliittisessa keskustelussa esitettyjä hahmotelmia, joka on pyrkinyt löytämään tasapainon työn murroksen tuomien muutostarpeiden, julkisen talouden budjettirajoitteen ja sellaisten tulonsiirtojen välille, jotka ovat länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa välttämättömiä jokaisen ihmisarvoisen elämän takaamiseksi.

Tätä ajatustyötä kokoomuksen on nyt oppositiossa syytä jatkaa ja terävöittää. Siinä ei riitä vain joidenkin nykyisten tukien yhdistely ja asteittaisen kehityksen tukeminen, joka on todennäköisesti esimerkiksi hallituspolitiikan arkea. Sen sijaan kokoomuksen on kyettävä maalaamaan suomalaisille kokonaisvaltainen kuva siitä, minkälaista muutosturvaa haluamme tulevaisuuden sirpaloituvilla työmarkkinoilla heille taata.

Kolmanneksi katse pitää suunnata työelämän sääntelyyn ja sen soveltumiseen sellaiseen aikaan, jolloin täyspäiväiset vakituiset työsuhteet alkavat olla säännön sijaan poikkeus. Muutostarve on tältä osin samankaltainen kuin sosiaaliturvan kohdalla.

Muutostarpeiden keskellä on tärkeä muistaa myös se, että myös työn murroksessa on kyse edistyksestä ja perusluonteeltaan hyvästä ja positiivisesta asiasta. Poliittisena viestinä se voi olla ajoittain hankala, sillä työn murros tarkoittaa monelle lisääntyvää epävarmuutta, mutta politiikan tavoitteena se on kestävä. Työn murroksen vaatimissa toimenpiteissä ei ole kyse työn murroksen torjumisesta, vaan sen lieveilmiöiden huomioimisesta tavalla, joka rakentaa hyvää ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa.

Modernin oikeiston tulee suhtautua työn murrokseen ennakkoluulottomasti. Yhteiskunnan rakenteet, kuten sosiaaliturva, koulutusjärjestelmä ja työelämän lainsäädäntö on uudistettava vastaamaan 2020- ja 2030-luvun haasteisiin.

TEESI 4