SUOMALAINEN YHTEISKUNTA ELÄÄ YLI VAROJENSA

Budjettialijäämät paisuvat, kestävyysvaje pahenee ja syntyvyys on matalalla. Talouden keskeiset indikaattorit osoittavat väärään suuntaan. Miten toistamme Suomen 1900-luvun menestystarinan 2000-luvulla?

Vielä 2000-luvun alussa Suomen talouden näkymät olivat hyvät. Kun 1900-luvun alussa asukasta kohti laskettu bruttokansantuote oli Suomessa vain puolet Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian vastaavasta, oli Suomi 2000-luvulle tultaessa noussut köyhästä maatalousyhteiskunnasta maailman vauraimpien maiden joukkoon.

Myös monet talouden keskeiset mittarit kehittyivät edelleen suotuisasti. Julkisen talouden suhde bruttokansantuotteeseen laski aina finanssikriisin alkuun vuoteen 2009 saakka ja Suomen julkisen talouden rahoitusasema oli vuonna 2009 yksi EU:n ja euromaiden vahvimmista. Valtion budjetissa määrärahojen kokonaisarvo kasvoi 35,3 miljardista vuonna 2002 jopa 45,5 miljardiin euroon vuonna 2008. Vielä vuoden 2007 eduskuntavaalien alla yksi suurimmista poliittisista keskusteluista puolueiden välillä koski julkisen talouden jakovaraa – toisin sanoen sitä, paljonko menoja voidaan lisätä ja veroja keventää. Silloinen pääministeri Matti Vanhanen totesi keväällä 2007, että valtiontaloudessa on jopa viiden miljardin euron jakovara. Päättäjien lausuntoja ei ole mielekästä irrottaa yksittäisinä asiayhteydestään, mutta puolueiden puheenjohtajien ja hallituksen keskeisten ministerien lausunnot kuvaavat hyvin sitä, miten valtavan erilaisessa tilanteessa Suomen taloudessa elettiin vain reilu kymmenen vuotta sitten. Talouskasvun ja julkisen talouden rahoitusaseman vahvistumisen odotettiin edelleen jatkuvan hyvänä. Toisin kuitenkin kävi.

Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi iski rajusti paitsi maailmantalouteen, myös koko euroalueelle ja Suomeen. Vuonna 2009 Suomen bruttokansantuote supistui yhden vuoden aikana yli kahdeksalla prosenttiyksiköllä. Valtion velanotto kääntyi rajuun kasvuun ja päätyi lopulta yli 10 miljardiin euroon. Julkiseen talouteen syntyi rakenteellista alijäämää. Vuodesta 2008 tähän vuoteen verrattuna valtion velan määrä on yli kaksinkertaistunut lähes 110 miljardiin euroon.

Suomi kärsi finanssikriisin jättämästä varjosta pitkään. Bruttokansantuotteen pudotus vuonna 2009 oli niin raju ja talouskasvu finanssikriisin jälkeen niin heikkoa, että BKT:n taso nousi kriisiä edeltäneelle tasolle vasta vuonna 2018. Suomen talouden kasvu lähti kiihtymään vasta vuoden 2016 jälkipuoliskolla, eli varsin myöhään moneen muuhun läntisen Euroopan maahan verrattuna. Suomen Pankin ekonomistit Lauri Vilmi ja Petri Mäki-Fränti ovat arvioineet, että Suomen talouden taantumisen taustalla oli vientisektorimme romahtaminen finanssikriisin myötä, jolloin talouskasvu nojasi vahvasti yksityisen kulutuksen varaan.

Porvarihallituksen perintö

Viimeisen parin vuoden aikana Suomen talouden näkymät ovat olleet valoisat. Julkisen talouden tila on parantunut ja valtion velanotto supistui vuonna 2019 kahden miljardin euron tasolle. Suomi kykeni lyhentämään valtionvelkaansa viime vuonna ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, kun Valtiokonttori jätti nostamatta vuoden loppuun suunnitellun lainaerän paremman maksuvalmiusaseman takia. Vuosi 2018 jää historiaan vuotena, jolloin valtionvelkaa todellisuudessa lyhennettiin 900 miljoonalla eurolla.

Keskustasta, kokoomuksesta sekä perussuomalaisista ja myöhemmin sinisistä koostunut Juha Sipilän porvarihallitus vaikutti talous- ja työllisyyspolitiikallaan merkittävästi Suomen talouden suunnan käännökseen. Hallitus sopeutti julkisen talouden menoja neljällä miljardilla eurolla, toteutti lukuisia työllisyyttä lisääviä uudistuksia ja tuki veropolitiikalla työnteon kannustimien parantumista. Neljän vuoden aikana työn verotusta kevennettiin 1,4 miljardilla eurolla, jolla paitsi kompensointiin kilpailukykysopimuksesta johtuvia maksumuutoksia palkansaajille, myös jatkettiin työn verotuksen keventämistä erityisesti työtulovähennystä kasvattamalla. Sipilän ajamalla ja yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa toteuttamalla kilpailukykysopimuksella on kiistanalainen maine, mutta sopimus tuki Suomen kustannuskilpailukyvyn vahvistumista ja työllisyyden kasvua. Sipilän hallituksen aikana julkisen talouden tila vahvistui, valtion lainanotto pysähtyi väliaikaisesti vuonna 2018 ja työllisyysaste nousi yli 72 prosentin, jossa se on ollut viimeksi ennen 1990-luvun lamaa.

Eduskunta on kiistellyt siitä, paljonko kiitosta Suomen vahvoista talouden näkymistä voidaan antaa maan hallitukselle ja paljonko kyse on globaalin talouden kasvunäkymistä, jotka ovat tukeneet vientivetoisen taloutemme kasvua. Sipilän hallituksen aikaan oppositiossa istunut SDP korosti näkemystä, että maan hallitus sai kiittää parantuneesta suhdanteesta kansainvälisen talouden vetoapua. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla taas julkaisi syksyllä 2018 arvionsa siitä, että hallituksen toteuttamien työllisyysja rakennetoimien vaikutus työllisyyteen oli noin 34 000–56 000 työllistä. Edellisen hallituksen ajama kilpailukykysopimus ja työn tarjontaa lisänneet uudistukset tukivat Etlan raportin mukaan kasvua merkittävästi ja toivat noin puolet hallituskaudella toteutuneesta runsaan sadan tuhannen työpaikan lisäyksestä. Etla korjasi arviotaan sittemmin hieman alaspäin, mutta totesi, että edellisen hallituksen politiikkatoimien vaikutus voi silti hyvinkin yltää puoleen toteutuneesta työllisyyden lisäyksestä. Sipilän porvarihallituksen työllisyyspolitiikalla oli siis tutkitusti merkittävä vaikutus julkisen talouden vahvistumiseen.

Työllisyyden merkitys julkisen talouden vahvistamisessa on olennainen, sillä eri arvioiden mukaan yhden prosenttiyksikön vaikutus työllisyysasteessa merkitsee julkisen talouden vahvistumista kokonaisuudessaan noin miljardilla.

Jakovarasta kestävyysvajeeseen

Ennusteet Suomen julkisen talouden tulevaisuudesta ovat kuitenkin huolestuttavia. Talouskasvu on hiipumassa alle prosentin tason tulevina vuosina ja työllisyyden kasvu on taittumassa. Valtion velanotto kääntyi tänä vuonna uudelleen nousuun ja julkisen talouden rakenteellinen alijäämä kasvaa. Julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen on kasvanut vuosina 2009-2015 jopa 30 prosenttiyksiköllä. Ensimmäistä kertaa Suomi on matkalla kohti heikompaa suhdannetta ja mahdollista taantumaa ilman julkiseen talouteen kerättyjä puskureita.

Vaikka monet keskeiset mittarit ovat viime vuosina osoittaneet oikeaan suuntaan ja julkinen talous on vahvistunut nopeasti, on Suomi selviytynyt noususuhdanteesta korkeintaan välttävällä tavalla. Julkiseen talouteen pitäisi juuri nyt kerryttää puskuria tulevaa matalan kasvun aikaa varten, mutta noususuhdanteen huipulla Suomi ottaa edelleen uutta velkaa yli kaksi miljardia euroa. Vaikka Suomen julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen on EU:n keskitasoa, on ”käyttötaloutemme” kehnossa kunnossa. Olemme eläneet velaksi koko finanssikriisin jälkeisen ajan. Käytännössä kyse on siitä, että julkiset menomme ylittävät pysyvästi tulomme. Menot kasvavat nopeasti väestömme ikääntyessä ja työikään tulevat ikäluokat ovat huomattavan pieniä verrattuna kasvavaan huollettavien määrään nähden. Kykymme maksaa kasvavaa velkataakkaa pois on heikko.

Kun tätä kirjaa on kirjoitettu, Antti Rinteen hallitus on ollut vallassa noin puoli vuotta. Juha Sipilän porvarihallituksen seuraajaksi Suomeen syntyi vasemmistolainen kansanrintamahallitus, johon myös vaalitappion kärsinyt keskusta lähti. Eduskuntakeskusteluissa monet SDP:n kansanedustajat ovat korostaneet Rinteen hallituksen mukanaan tuomaa suunnanmuutosta. Taustalla on luonnollinen tarve korostaa SDP:n äänestäjille politiikan muutosta, jonka puolue on nyt valtaan päästyään saanut aikaan.

On ilmeistä, että Rinteen hallituksen talouspolitiikka on linjaltaan perustavanlaatuisesti erilaista kuin mitä edellisen porvarihallituksen, mutta muutoksen suunta on huolestuttava. Keskustan kansanedustajat ex-pääministeri Juha Sipilää myöten ovat yrittäneet korostaa Rinteen hallituksen “jatkavan Sipilän hallituksen viitoittamalla tiellä”, vaikka tätä yhteyttä on vaikea löytää. Sipilän hallituksen talouspolitiikan tavoitteet oli ankkuroitu tiukkaan budjettikuriin ja menosopeutukseen, kokonaisveroasteen kääntämiseen laskuun sekä työllisyys- ja rakennetoimiin, jotka lisäisivät työllisyyttä. Kaikki sopeutustoimet päätettiin tehdä menoja leikkaamalla, ei verotusta kiristämällä.

Rinteen hallituksen talouspolitiikassa nurkkapultit on vaihdettu. Pysyviä menoja lisätään vaalikauden aikana yli miljardilla eurolla ja valtaosa uusista menoista rahoitetaan verotusta kiristämällä. Kokonaisveroaste kääntyy uudelleen kasvuun. Hallitus tavoittelee 75 prosentin työllisyysastetta ja 60 000 uutta työllistä, mutta keinoista päättäminen on siirretty hallitusohjelmaneuvotteluista kolmikantapöytään. Hallituksen tavoitteena on saada julkinen talous tasapainoon vuoteen 2023 mennessä, mutta tavoite on riippuvainen työllisyyden kehityksestä.

Oma kysymyksensä on se, mitä Rinteen hallitus kykenee päättämään saavuttaakseen työllisyystavoitteen. Työttömyys on laskenut nopeasti viime vuosina ja lähestyy jo rakenteellista työttömyyttä. Korkean työllisyysasteen saavuttaminen edellyttää siten myös rakennetoimia, jotka ovat poliittisesti herkkiä ja työmarkkinaosapuolille vaikeasti hyväksyttäviä. Ei ole kovin todennäköistä, että työmarkkinajohtajat näyttäisivät työministerille vihreää valoa esimerkiksi ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastamisessa, eläkeputken lakkauttamisessa tai paikallisen sopimisen laajentamisessa. Hallitus tulee ennemmin tai myöhemmin tilanteeseen, jossa sen on päätettävä, hylkääkö se asettamansa työllisyystavoitteen ja sen myötä myös julkisen talouden tasapainotavoitteen, koska työmarkkinajärjestöt eivät hyväksy riittävästi työllisyystoimia. Toinen ja todennäköisempi vaihtoehto lienee se, että hallitus laskee työllisyystavoitettaan, koska se ei pysty eikä myöskään halua ohittaa kolmikantavalmistelua. Se on varmaa, että hallituksen mainostamalla palkkatuen lisäämisellä ei luoda 60 000 uutta työpaikkaa Suomeen

Toiveet ja todellisuus eivät kohtaa Rinteen hallituksella on asettamiinsa tavoitteisiin pitkä matka. Valtiovarainministeriön julkisen talouden arviossa valtio ja kunnat ovat 4,6 miljardia alijäämäisiä vuonna 2023. Myös kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Euroopan komissio ovat esittäneet kriittisiä arvioita Rinteen hallituksen talouspolitiikasta. Hallituksen asettama tavoite julkisen talouden tasapainosta vuonna 2023 on jäämässä kaukaiseksi haaveeksi ilman merkittävää talouspolitiikan suunnanmuutosta. Joulukuussa 2018 laaditun arvion mukaan julkisen talouden kestävyysvaje taas on vuoden 2023 tasolla lähes neljä prosenttia suhteessa BKT:hen, eli noin 10 miljardia euroa. Nämä luvut ei pidä sisällään vielä yhtään uuden hallituksen menolisäystä, vaan kyse on yksinkertaisesti siitä, että ikäsidonnaiset menot kasvavat ja rasittavat valtion ja kuntien taloutta aiempaa enemmän.

Kestävyysvajearvio ei ole juuri supistunut kasvaneesta työllisyydestä tai vahvistuneesta julkisesta taloudesta huolimatta. Tähän on vaikuttanut erityisesti uusimmat syntyvyysluvut, joissa ikäluokat ovat pienentymässä rajusti. Valtiovarainministeriön arvion mukaan ikäsidonnaiset hoitoja hoivamenot kasvavat vuosittain 500 miljoonalla eurolla. Ilman yhtään uutta menolisäystä ikääntymisen tuomat kustannukset kasvavat hallituskauden aikana siis kahdella miljardilla eurolla. Julkisen talouden tuomia reunaehtoja uusi hallitus ei pääse pakoon. Nämä julkisen talouden ongelmat eivät ole tietenkään tulleet yllätyksinä, vaan ovat olleet hyvin tiedossa jo keväällä eduskuntavaalien alla ja hallitustunnusteluissa. Kokonaan toinen kysymys on, ottiko hallitustunnustelija ja pääministeriksi noussut Antti Rinne valtiovarainministeriön suositukset huomioon, kun uusi hallitusohjelma viiden puolueen kesken laadittiin.

Eri politiikan toimittajien arvioiden mukaan kokoomuksen vei oppositioon ennen kaikkea puolueen liian tiukka talouspoliittinen linja ja vahvat näkemyserot SDP:n kanssa. Analyysi ei ole täydellinen eikä ota huomioon kaikkia näkökulmia, mutta siinä piilee totuuden siemen. Kokoomuksen ja SDP:n välillä käytiin epävirallisia keskusteluita ennen virallisia, puolueiden puheenjohtajien välisiä hallitustunnusteluita. Näiden keskusteluiden tarkoituksena oli käydä läpi tarkemmin puolueiden kantoja ja alustaa siten virallisia neuvotteluita. SDP:n tavoitteena lienee ollut hakea keskusteluista ensimmäiset myönnytykset hyväkseen talous- ja veropolitiikassa, jotka sitten puheenjohtajien välisissä neuvotteluissa olisi voitu vain todeta aiemmin sovittuina. Tähän kokoomuksen puolelta ei tietenkään suostuttu, vaan kaikki asiat jäivät puheenjohtajapöydän ratkaistaviksi. Eivätkä epäviralliset keskustelut olisi vielä riittäneet asioista sopimiseen, vaan aikaa olisi tarvittu huomattavasti enemmän.

Arvio käytyjen keskusteluiden jälkeen oli se, että kokoomuksen kannat olivat hyvin kaukana SDP:stä sekä talous- että työllisyyspolitiikassa. SDP:n keskeinen tavoite oli löytää keinot, joilla puolueen keskeiset vaalilupaukset voidaan maksattaa. Kaikki muu, kuten koko julkisen talouden kokonaisuus, oli alisteista tälle tavoitteelle. Antti Rinne totesi SDP:n eduskuntaryhmän kesäkokouksessa elokuussa uuden hallituksen aloitettua työnsä, että kokoomus ”pelasi itsensä ulos” hallitustunnusteluista epäselvällä ja hyvin oikeistolaisella talouspolitiikan linjalla. Todellisuudessa Rinne tuli syyttäneeksi asiantuntijoita, sillä kokoomuksen vastaukset hallitustunnustelijalle perustuivat valtiovarainministeriön asiantuntijoiden laatimiin suosituksiin. Vastauksissa korostettiin malttia menolisäysten kanssa, julkisen talouden tasapainottamista vuoteen 2023 mennessä uusilla työllisyystoimilla ja korkealla 75 prosentin työllisyysasteella. Mikäli työllisyystoimet eivät olisi riittäviä, tulisi julkisen talouden sopeuttamista jatkaa. Selvää oli, ettei yritysverotusta ja palkansaajien työn verotusta voida kiristää. Se olisi ollut kova isku puolueen kannattajille ja vastoin johdonmukaista veropolitiikan linjaa, jossa verotuksen painopistettä on siirretty työn ja yrittämisen verotuksesta välilliseen verotukseen ja ympäristöverotukseen.

Puhtaasti kokoomuksen näkökulmasta katsottuna tilanne ei ole erityisen huono. Hallitusyhteistyö vaalivoittaja SDP:n kanssa olisi ollut erittäin vaikeaa jo pelkästään siksi, että kokoomus haluaa pitää kiinni vastuullisesta julkisen talouden hoidosta. On puhtaasti kokoomuksen näkövinkkelistä parempi, että punavihreä hallitus voi nyt yrittää rakentaa hallituspolitiikkaa ilman kokoomuksen luomaa painetta budjettitasapainosta. Kokoomukselle taas vapautuu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mahdollisuus määritellä politiikkansa tavoitteita vain ja ainoastaan omista lähtökohdistaan käsin.

Tilanne on monella tapaa kummallinen. Ei pitäisi olla kovin radikaalia vaatia sitä, että julkiseen talouden hoidon pitäisi perustua kestävään näkymään myös pidemmällä aikavälillä. Ikävä kyllä juuri nyt yhteiskunnallinen ilmapiiri on sellainen, että kokoomus on kyseisen tavoitteen kanssa yksin, kuten hallitustunnusteluiden lopputulos osoitti. Hallitustunnustelut osoittivat sen, että SDP ei nykyjohdollaan kykene uudistamaan poliittisia linjojaan, vaikka talouden realiteetit ovat muuttuneet. SDP:n eduskuntaryhmästä ei löydy 2020-luvun talousajattelijoita, jotka tunnistaisivat esimerkiksi huoltosuhteen heikentymisen tuomat ongelmat. Puolueessa ei ole herätty siihen tosiasiaan, että työssäkäyviä on väestöstä joka vuosi absoluuttisesti vähemmän. Samalla kasvava verotaakka kasaantuu pienenevän työssäkäyvän väestön niskaan.

Asetelma toisaalta tarjoaa kokoomukselle laajan pelitilan poliittisella kentällä, mutta myös maalaa puoluetta vain virkamiesmäiseksi kirstunvartijaksi – kamreeriksi, jonka ainoa rooli on sanoa ei, kun joku ehdottaa uusia menolisäyksiä. Sellaiselle profiililla kokoomus ei ole koskaan menestynyt, vaan saavuttamamme vaalivoitot ovat aina perustuneet visioon, joka puhuttelee ihmisiä talouslukuja vahvemmin. Kokoomus ei ole valtiovarainministeriön poliittinen haarakonttori, emmekä saa alistua pelkkään kamreerin rooliin.

Vision tarjoamisen ei pidä eikä tarvitse tarkoittaa vastuullisen talouslinjan hylkäämistä, vaan sen vaikutusten parempaa sanoittamista sekä sellaisen yhteiskunnallisen tavoitetilan maalaamista, jonka edellytys vastuullinen taloudenpito on.

Taloutta ilman ihmistä

Talouspolitiikka on käytännössä aina ollut maltillisen oikeiston leipälaji ja myös kokoomuslaisten tärkein yhteinen nimittäjä. Kokoomuksen on terävöitettävä myös talouspoliittista linjaansa ja viestiään, mutta radikaaleja politiikkatavoitteiden uudelleenmuotoiluja tuskin tarvitaan.

Kokoomus on haastanut aktiivisesti Rinteen hallitusta vastuuttomasta talous- ja työllisyyspolitiikasta. Valinta on ollut perusteltu senkin takia, että talouspolitiikka on kokoomukselle selkein keino luoda vastakkainasettelu hallituksen kanssa. Paljon huonompia maltilliset oikeistopuolueet, kokoomus mukaan lukien, ovat sen sijaan olleet puhumaan siitä, mitä talous ja talouspolitiikka tarkoittavat ihmisten arjessa. Emme ole pystyneet riittävän hyvin sanoittamaan sitä, mitä tavoite talouskasvusta tarkoittaa lisääntyvänä hyvinvointina, ja miten verotason muutokset näkyvät työllisyydessä sekä käteen jäävissä tuloissa. Olemme puhuneet taloudesta, mutta olemme unohtaneet puhua ihmisistä ja siitä, mitä eri indikaattorit käytännössä tarkoittavat.

Liian usein olemme suhtautuneet tasapainoiseen julkisen talouteen ja kestävään kasvuun vain itseisarvoisena poliittisena tavoitteena. Sitä se tietylle osalle suomalaisista myös on, mutta jos haluamme olla äänestäjien luottamuksen arvoinen ydinkannatustamme laajemmin, pitäisi talouteen suhtautua pikemminkin keinona hyvän yhteiskunnan rakentamiseen. Harva innostuu valtiontalouden ylijäämästä, mutta lähes kaikki ovat kiinnostuneita siitä, voiko Suomi jatkossakin rahoittaa hyvän hoivan vanhuksille tai laadukkaan koulutuksen lapsille ja nuorille.

Hyvässä talouspolitiikassa on pohjimmiltaan kyse hyvän elämän edellytyksistä. Siitä, että kaupassa on ostettavaa ja ihmisillä on varoja, joilla tuotteita ostaa. Kyse on sen takaamisesta, että yhteiskunnassa jokaisesta pystytään pitämään huolta ja ihmiset saavat tavoitella unelmiaan. Talouskasvu on tärkeää, koska ilman sitä ainakin joku näistä jää toteutumatta, ja pitkällä tähtäimellä usein lähes kaikki. Hyvässä yhteiskunnassa ei ole kyse siitä, mitä palveluita ihmisille yhteiskunnan taholta tarkalleen tarjotaan, vaan pohjimmiltaan siitä, onko meillä ja läheisillämme asiat hyvin, uskallammeko unelmoida ja luotammeko tulevaisuuteen.

Karu esimerkki siitä, kun näin ei ollut, löytyy aivan omasta lähihistoriastamme, eli 1990-luvun lamasta. Laman taustalle voidaan paikantaa ennen kaikkea epäonnistumiset rahapolitiikassa ja löyhä pankkisääntely yhdistettynä holtittomaan luotonantoon. Sen seurauksena suomalaisiin yrityksiin oli virrannut velkarahaa ja omavaraisuusasteet olivat heikkoja. Ongelmia lisäsi ajattelematon veropolitiikka, joka likimain kannusti yrityksiä ja yksityishenkilöitä velkaantumaan tai ainakin investoimaan velkarahalla. Kun markan kurssi sitten romahti, olivat monet ylivelkaantuneet yritykset ja ihmiset suurissa ongelmissa. Yhteensä 1990-luvulla Suomessa teki konkurssin lähes 50 000 yritystä. Varovaisestikin arvioiden tämän voi sanoa vaikuttaneen yli miljoonan suomalaisen elämään. Nämä ihmiset joko menettivät yrityksensä, työnsä tai säästönsä tai olivat tällaisen henkilön läheisiä. Samalla tuhoutui suuri määrä suomalaisten luottamusta toisiinsa, omaan yhteiskuntaansa ja tulevaisuuteen.

Vastuuton tai osaamaton talous- ja veropolitiikka ei ole vain miinusmerkkisiä lukuja budjettikirjan riveillä, vaan sillä on suora ja karu vaikutus ihmisten arkeen. 1990-luvun Suomen lisäksi esimerkkejä tästä on nähty myös useissa Euroopan maissa, joihin vuosien 2007 ja 2008 kriisi iski vielä paljon Suomea pahemmin. Myös näissä maissa talouden romahdus oli yhdistelmä vastuuttomuutta, osaamattomuutta ja samanaikaisesti realisoituneita riskejä, ja myös näissä maissa se on tuhonnut ihmisten elämiä, unelmia ja luottamusta.

Modernin oikeiston tavoite myös talouspolitiikassa on luoda näkymä kestävästä ja vakaasta kasvusta, joka mahdollistaa hyvän yhteiskunnan rakentamisen. Siinä onnistuakseen on ymmärrettävä talouden eri realiteetteja, mutta myös kyettävä sanoittamaan tavoitteita, jotka eivät ole kiinni vain näitä realiteetteja kuvaavissa madonluvuissa.

Ikäsidonnaiset menot

Talouspoliittisen vision uskottavuus voi (ainakin oikeistopuolueiden kohdalla) perustua aina vain oikeaan tilannekuvaan siitä, missä Suomen kansantalouden ja julkisen talouden suuret haasteet ovat. Näitä haasteita koskevassa talouspoliittisessa keskustelussa törmää usein käsitteeseen ikäsidonnaiset menot. Kyse on asiasta ja kuluerästä, joka asettaa raamit oikeastaan kaikelle tulevien vuosikymmenten talouspolitiikalle, jos sitä halutaan tehdä vastuullisesti. Vaikuttaa kuitenkin, että keskustelijoilla harvoin oikeastaan on käsitystä, mitä näillä ikäsidonnaisilla menoilla tarkoitetaan ja kuinka suuri haaste meillä todella on edessä.

Ikäsidonnaisiin menoihin liittyy myös toinen termi, eli kestävyysvaje. Kestävyysvajeessa on yksinkertaistettuna kyse siitä, että suomalaiset ikääntyvät, mikä puolestaan kasvattaa eläke-, terveys- ja hoivamenoja sekä vähentää työssäkäyvien osuutta koko väestöstä. Kun ikäsidonnaiset menot kasvavat ja talouskasvu jää vaimeaksi, syntyy julkisen talouden menojen ja tulojen välille pitkällä aikavälillä epätasapaino eli kestävyysvaje. Ikäsidonnaisia menoja ovat siis muun muassa eläkkeet, mutta ennen kaikkea hoiva- ja hoitokulut. Keskimäärin on niin, että ihmisen julkiselle taloudelle aiheuttamista menoista noin puolet Ikäsidonnaiset menot syntyy ihmisen kahden viimeisen elinvuoden aikana. Vaikka sodan jälkeen syntyneet niin sanotut suuret ikäluokat ovat tällä hetkellä jo eläköityneet, uusi piikki menoissa on siis odotettavissa, kun yhä useampi kyseisiin ikäluokkiin kuuluva tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa tai erikoissairaanhoitoa.

Suunta ei ole kulujen osalta kääntymässä myöskään tulevien ikäluokkien kohdalla, sillä elämme jatkuvasti pidempään, ja syntyvät ikäluokat ovat jatkuvasti pienempiä. Työmarkkinoilta ikääntyy pois jatkuvasti enemmän väkeä kuin sinne tulee tilalle. Kustannustason kasvuun liittyy myös niin sanottu medikalisaatio, eli kykymme ja halumme hoitaa jatkuvasti uusia sairauksia jatkuvasti paremmin. Se nostaa elinikää, mutta aiheuttaa myös huomattavasti lisäkustannuksia julkiselle taloudelle, sillä monet uudet hoidot ovat kalliita. Ne ovat myös usein kokonaan uusi kuluerä julkiselle taloudelle, sillä kun kyseistä hoitoa ei aiemmin ollut saatavilla, ihminen usein menehtyi. Kehitys on siis äärimmäisen positiivista, mutta jälleen uusi lisäkulu julkiselle taloudelle, joka sairaanhoidon laskun sivistysvaltiossa kuittaa.

Tulevaisuuden suuret julkisen talouden haasteet liittyvät keskeisesti myös syntyvyyteen ja väestölliseen huoltosuhteeseen. Keskustelu aiheen ympärillä on käynyt vilkkaana, kun viime vuosien tilastojulkistuksista on selvinnyt, että suomalaisten syntyvyys on laskenut nopeasti.

Tarkemmin sanottuna hyvinvointivaltion rahoitusta ei kuitenkaan uhkaa suoraan matala syntyvyys, vaan väestöllisen huoltosuhteen heikkeneminen. Väestöllisellä huoltosuhteella tarkoitetaan sitä, kuinka monta lasta ja eläkeläistä – eli niin sanottua huollettavaa – on sataa työikäistä kohden. Vuonna 2014 väestöllinen huoltosuhde oli 57,1. Tilastokeskuksen tuoreimman ennusteen mukaan huoltosuhde olisi 62 vuonna 2020, 66 vuonna 2030 ja 71 vuonna 2050. Toinen olennainen luku on taloudellinen huoltosuhde, joka osoittaa kuinka suuri osa väestöstä on töissä. Tilastokeskuksen uusimpien työssäkäyntitilaston tietojen mukaan vuonna 2017 taloudellinen huoltosuhde oli 137. Tämä tarkoittaa, että vuonna 2017 sataa työssäkäyvää henkilöä kohti oli 137 ei-työssäkäyvää henkilöä. Kun väestöllinen huoltosuhde heikkenee, heikkenee samalla myös taloudellinen huoltosuhde, vaikka näistä jälkimmäiseen vaikuttavat myös muut seikat, kuten taloussuhdanne ja poliittiset päätökset.

Miljardien eurojen kysymys

Huoltosuhteiden heikkeneminen on hyvinvointivaltion rahoitukselle ja palveluiden ylläpitämiselle todellinen haaste. Monen asiantuntijan mielestä jopa niin suuri, että nykytasoisen hyvinvointivaltion ylläpitäminen ei tulevaisuudessa ole mahdollista. Osaltaan ongelmia aiheuttaa tulevaisuudessa myös se, että esimerkiksi hoiva-aloille ei löydy Suomesta riittävästi työvoimaa. Rahan lisäksi pulaa on siis myös käsipareista.

Samankaltaista huolta heikkenevästä huoltosuhteesta kannetaan lähes kaikkialla Euroopassa sekä muissa korkean elintason valtioissa. Esimerkiksi Singaporessa ja Japanissa on ryhdytty radikaaleihin toimiin syntyvyyden kääntämiseksi kasvuun. Tavoitteena on estää väestöllisen huoltosuhteen heikkeneminen katastrofaaliselle tasolle. Japanissa työkalupakkiin kuuluu mediatietojen mukaan muun muassa valtion kustantamia treffipalveluita, Singaporessa taas maksetaan vanhemmille jopa 4000 euron palkkio ensimmäisestä lapsesta ja 5300 euron palkkio toisesta. Molemmissa maissa väestöllisen huoltosuhteen heikkeneminen on vielä huomattavasti Suomeakin suurempi ongelma. Meillä väestö on kasvanut maahanmuuton seurauksena, vaikka syntyvyys on ollut jo pitkään matalaa.

Syntyvyyteen vaikuttaminen politiikkatoimilla on kuitenkin paitsi vaikeaa, myös monen mielestä kyseenalaista. Onko hyvinvointivaltion rahoituksen turvaaminen tärkeämpi tavoite kuin se, että ihmisille taataan mahdollisimman laaja vapaus hankkia juuri se määrä lapsia kuin he itse haluavat? Tai kannattaako hyvinvointivaltion rahoituksesta huolestuneen puhua juuri syntyvyydestä, vai suunnata katseensa väestöllisen huoltosuhteen parantamiseen, johon kuuluu kiinteänä osana myös maahanmuutto?

Koko maailman perspektiivissä Euroopan ja eräiden muiden maailman varakkaimpiin kuuluvien maiden huoli väestöllisestä huoltosuhteesta on poikkeuksellinen. YK:n tämänvuotisen 87 ennusteen mukaan maailman väkiluku on 8,6 miljardia vuonna 2030 ja 9,8 miljardia vuonna 2050. Tällä hetkellä ihmisiä arvioidaan olevan noin 7,6 miljardia. Kyseiset väestönkasvuennusteet ovat saaneet osan poliitikoista ja akateemikoista vaatimaan syntyvyyshuolien sivuuttamista ja keskittymistä maahanmuuton lisäämiseen. Logiikka on, että maapallon kantokyvyn näkökulmasta ei tulisi ainakaan lisätä toimia, joilla perheitä kannustetaan lasten hankkimiseen.

Vaikka maahanmuutto ja erityisesti työperäinen maahanmuutto ovat keskeisiä kestävyysvajeen kuromisessa umpeen, niillä ei kuitenkaan itsessään ratkaista koko väestöllisen huoltosuhteen ongelmaa. Asiaa Helsingin Sanomille Antti Rinteen synnytystalkoo-lausuntojen yhteydessä kommentoineen väestötieteen professori Pekka Martikaisen mukaan väestötieteelliset tutkimukset eivät osoita, että maahanmuutolla voitaisiin ratkaista väestön ikääntymistä. Martikaisen mukaan maahanmuutto ei ole ratkaisevasti vaikuttanut huoltosuhteeseen edes suurten maahanmuuttovirtojen maissa. Väestön ikääntyminen ja huoltosuhteen heikentyminen johtuvat ennen kaikkea siitä, että perheisiin syntyy yhä vähemmän lapsia ja ihmiset elävät yhä vanhemmiksi.

Politiikkatoimien näkökulmasta kiinnostava on myös Väestöliiton vuoden 2015 perhebarometrin havainto, jonka mukaan joka toinen suomalainen lapsi syntyy perheeseen, jossa on tai tulee olemaan vähintään kolme lasta. Toisin sanoen kolmen tai useamman lapsen vanhemmat vastaavat isosta osasta koko maan syntyvyydestä. Perhebarometri huomauttaa, että mikäli olemme huolestuneita työvoimassa olevan ja muun väestön välisestä huoltosuhteesta, myös suurperheet ja isommasta lapsiluvusta haaveilevat tarvitsevat tukea. Toisaalta barometrin esipuheen kirjoittanut Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksen johtaja Anna Rotkirch huomauttaa, että korkeakaan syntyvyys ei enää riitä poistamaan ikääntyvän väestömme huoltovajetta, vaan siihen tarvittaisiin enemmän maahanmuuttajia.

Synnytystavoitteiden tai -talkoiden sijaan yhteiskunnallisella tasolla olisi lisäksi tarpeen tukea vauva- ja lapsimyönteistä ilmapiiriä, joka osaltaan saattaa edistää kunkin henkilön toivoman lapsiluvun toteutumista. Hieman yllättäviäkin ratkaisuja syntyvyyshaasteisiin olisivat myös työllisyyden lisääminen ja koulutustason nosto. Päätös toivoa tai olla toivomatta lapsia on kuitenkin aina ihmisen tai ihmisten oma, ja mitä henkilökohtaisin.

Työllisyyden ja koulutustason nosto olisi modernille oikeistolle luonteva lääke syntyvyyshaasteen ratkomisessa. Synnytystalkoisiin kannustamisen voimme sen sijaan huoletta jättää pääministerin keinovalikoimaan. Valtiovarainministeriön kansliapäällikön Martti Hetemäen mukaan erityisesti nuorten miesten työllisyysasteen nousulla on ilmeisen merkittävä vaikutus perheen perustamiseen ja syntyvyyteen. Hetemäen mukaan matala työllisyysaste näyttää aiheuttavan lapsettomuutta ja kaikkein yleisintä lapsettomuus on heikosti koulutetuilla miehillä. Nuorten miesten heikko työllisyys vaikeuttaa perheen perustamista, mikä taas tekee lapsettomuudesta aiempaa yleisempää.

Työllisyysasteen ja koulutustason nostolla siis voitaisiin todennäköisesti ratkaista myös syntyvyyshaastetta, mutta toisaalta syntyvyyden laskussa ei aina ole kyse lapsettomuudesta. Ei myöskään ole aihetta suunnata mahdollisia toimenpiteitä koskemaan vain nuoria miehiä, sillä useiden muiden tutkimusten mukaan keskeistä merkitystä on nimenomaan nuorten naisten koulutustasolla ja työllistymisellä. Lisäksi 2010-luvun syntyvyyden laskusta noin 55 prosenttia johtui lasten keskimääräisen määrän vähenemistä äitiä kohden ja vain noin 45 prosenttia lapsettomuuden kasvusta. Lapsettomuuden lisääntyminen ja syntyvyyden lasku ovat siis kaksi eri asiaa.

Vaikka syntyvyys onnistuttaisiin kääntämään nousuun, väestöllisen huoltosuhteen heikkeneminen asettaa suomalaisen hyvinvointivaltion historiallisen haasteen eteen, johon vastaamisesta on hyvä käydä laajaa julkista keskustelua. Leikataanko palveluita, tehostetaanko niiden tuotantoa, lisätäänkö maahanmuuttoa vai kannustetaanko ihmisiä lisääntymään? Vai tehdäänkö kaikkea tätä, ja missä suhteessa? Kyse on Suomen tulevaisuuden kannalta täysin keskeisestä keskustelusta, jossa modernin oikeiston tulee olla mukana, mutta välttää hirttäytymistä tiettyyn keinovalikoimaan. Olennaista tässäkin on ongelman ratkaisu ja nimenomaan tavoitteesta, ei yksittäisistä keinoista puhuminen.

Kun syntyvyydessä ja väestönkasvussa on kyse julkisen talouden kestävyydestä pidemmällä tähtäimellä, on kestävyysvaje suuri jo nyt. Se myös kasvaa merkittävästi jo lähitulevaisuudessa, vaikka emme poliittisilla päätöksillä lisäisikään julkisia menoja. Jostain syystä tämä vaikuttaa olevan suurelle osalle poliittisia päättäjiä fakta, jota ei joko haluta hyväksyä tai kyetä ymmärtämään. Vaikeat valinnat julkistalouden tasapainottamisessa sekä työllisyysastetta nostavat päätökset ovat vastuullisen suomalaisen talouspolitiikan arkea läpi 2020- ja 2030-luvun.

Työtä ja kasvua

Käytännössä työnteon ja tuottavuuden lisääminen on ainoa tapa huolehtia siitä, että suomalaisella yhteiskunnalla on jatkossakin varaa rahoittaa hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja tarjota jokaiselle ihmisarvoinen elämä. Ensi vuosikymmenellä työllisyysaste olisi saatava nousemaan lähes 80 prosenttiin, jotta pystyisimme pitämään kiinni tästä tavoitteesta.

Edellisten vaalien alla julkistetun valtiovarainministeriön virkamiespuheenvuoron mukaan julkisen taloudenpidon kestävyyshaastetta ei ole sen koon vuoksi järkevää pyrkiä ratkaisemaan valtaosin suorilla sopeutustoimilla, eli käytännössä leikkauksilla. Sen sijaan suositeltavampaa olisi rakenteellisten uudistusten tekeminen. Rakenteellisten uudistusten hyvä puoli on se, että niillä on monesti mahdollisuus samanaikaisesti sekä tukea talouskasvua että vahvistaa julkista taloutta. Niiden ongelma kuitenkin on, että uudistusten vaikutukset ovat usein hankalasti arvioitavissa. Siten on epävarmaa, kuinka paljon kullakin uudistuksella olisi mahdollista vahvistaa julkista taloutta. Kun toimet ovat monesti poliittisesti vaikeita, on niistä houkuttelevaa luistaa, kun vaikutus on parhaimmillaankin epävarma. Hyvä esimerkki tästä on niin sanotun aktiivimallin ympärillä käyty keskustelu. Koska toimenpiteen työllisyysvaikutuksia ei voida aukottomasti osoittaa, hylkää nykyhallitus sen kokonaan ja ilmeisesti ilman korvaavia päätöksiä, vaikka monet arvioivat toimenpiteen lisänneen työllisyyttä. Vastaavia esimerkkejä on lukuisia ja sama haaste liittyy lähes kaikkiin rakenteellisiin uudistuksiin.

Virkamiesten laskelmien mukaan työllisyysasteen kehityksellä olisi kuitenkin merkittävä vaikutus kestävyysvajeeseen. Yhden prosenttiyksikön nousu työllisyysasteessa pienentäisi kestävyysvajetta 0,4 prosenttiyksiköllä. Vaikutus tulisi kahdesta suunnasta, eli toisaalta BKT:n kasvu lisäisi verotuloja ja pienempi työttömyysaste vähentäisi eri julkisia tulonsiirtoja. Tästä syystä myös eduskunnassa käytävässä talouspoliittisessa keskustelussa puhutaan niin paljon työllisyydestä.

Toinen haastetta umpeen kurova toimi olisi tuottavuuden kasvu sekä yleisesti että erityisesti sote-palveluissa, jota myös edellisten hallitusten sote-uudistuksilla tavoiteltiin. Jos sote-palveluiden tuottavuutta saataisiin parannettua 0,5 prosenttiyksiköllä vuodessa, pienenisi kestävyysvaje 1,8 prosenttiyksiköllä pitkällä tähtäimellä. Siksi likipitäen kaikki Suomea 2000-luvulla johtaneet hallitukset ovat pyrkineet uudistamaan sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmäämme.

Jotta kestävyysvaje pystyttäisiin kuromaan umpeen ja julkinen talous palauttamaan kestävälle uralle, olisi siis keskityttävä käytännössä kahteen asiaan: työllisyyttä vahvistaviin ja sote-palveluiden tuottavuutta parantaviin uudistuksiin. Näin edellinen hallitus myös teki, mutta onnistuminen nähtiin vain työllisyyden kasvussa, joka sinänsä ylitti monien asiantuntijoiden odotukset. Virkamiespuheenvuoron ja myös muun muassa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen raportin mukaan viime hallituskauden kanssa samankaltaisia työn tarjontaa lisääviä toimenpiteitä pitäisi jatkaa myös kuluvalla hallituskaudella ja oikeastaan myös sitä seuraavalla. Niin ei näytä käyvän, joten julkisen talouden haaste ei pienene, vaan kasvaa.

Työllisyyden osalta meillä olisi kurottavaa erityisesti nuorimpien ja iäkkäämpien työllisyysasteissa. Ruotsiin verrattuna työllisyysastetta olisi varaa nostaa erityisesti 55-64-vuotiaiden ikäryhmässä. Ikääntyneiden työllisyyttä voitaisiin valtiovarainministeriön arvion mukaan nostaa tukemalla työelämässä pysymistä ja rajoittamalla niin sanottuja varhaisen työelämästä poistumisen reittejä. Kun niin tehdään, olisi tärkeää, että suomalaisilla työmarkkinoilla myös yli 50-vuotiaat nähtäisiin nykyistä vahvemmin voimavaraksi. Kertomuksia ikäsyrjinnästä sekä nuorempien että erityisesti vanhempien työntekijöiden kohdalla kuulee nykyisin aivan liian usein.

Myös 25-39-vuotiaiden naisten työllisyysaste jää Suomessa muista Pohjoismaista. Tässä ryhmässä työllisyyttä voitaisiin parantaa muun muassa perhevapaauudistuksella, jos sen tavoitteeksi aidosti otettaisiin työllisyyden lisääminen. Tätä kokoomus ja monet etujärjestöt ovat ajaneet jo pitkään, mutta myös se näyttää jäävän nykyhallitukselta tekemättä, vaikka perhevapaajärjestelmään suunnitellaankin muutoksia. Koko väestön tasolla vaikuttavia keinoja taas olisivat esimerkiksi työnteon kannusteiden lisääminen sekä aktiivisempi työvoimapolitiikka, joka vastaa paremmin työn murroksen jälkeisen työelämän haasteisiin. Lisäksi huomiota tulisi kiinnittää kohtaanto-ongelmaan, eli siihen, että työhön pyrkivien osaaminen tai sijainti ovat liian usein eri kuin yritysten, jotka työntekijöitä haluaisivat palkata.

Suomalainen työttömyys on edelleen kansainvälisessä vertailussa korkeaa, vaikka talous on meillä kasvanut jo useita vuosia putkeen ja elämme todennäköisesti nousukauden loppupuolta. Muut Pohjoismaat ja Saksa pääsevät kaikki meitä alempiin työttömyyslukuihin ja korkeampaan työllisyyteen. Suomen Pankki on arvioinut rakenteellisen työttömyysasteemme olevan jopa kahdeksan prosenttia. Se on kestämättömän paljon.

Rinteen hallituksen talouslinja on edellä luetelluista syistä rakennettu kestämättömälle pohjalle ja sellaisen tilannekuvan varaan, jota on mahdotonta ymmärtää. Vaikka hallitus nimellisesti tavoittelee julkisen talouden tasapainoa vuonna 2023, tuon tavoitteen saavuttaminen nojaa korkeaan 75 prosentin työllisyysasteeseen ja 60 000 uuteen työlliseen, joiden saavuttamisen konkreettiset keinot kuitenkin loistavat poissaolollaan. Talouspoliittinen linja ja paikoin aivan tarpeellisten menolisäysten rahoitus on rakennettu toiveiden varaan.

Hallitusohjelman sijaan työllisyystoimia odotetaan nyt kolmikannalta, eli käytännössä työmarkkinaosapuolilta. Olisi mukava uskoa, että tulosta syntyy, mutta todennäköiseltä se ei näytä. Kaikki helpot keinot työllisyyden hyväksi on jo käytetty edellisten hallitusten aikana. Rinteen hallitukselta vaadittaisiin nyt rohkeutta ja kykyä päätöksiin, jotta sen oma tavoite saavutetaan. Rohkeuden löytymistä todennäköisempää kuitenkin on, että seuraava hallitus löytää edestään saman tai nykyistä suuremman kestävyysvajehaasteen, jonka ratkaiseminen on vuosi vuodelta vaikeampaa.

Tähän haasteeseen myös kokoomus voi oppositiokautensa aikana henkisesti varautua. Jos isänmaasta halutaan pitää vastuullisesti huolta, ei kovin moniin menolupauksiin ole tulevien vuosien aikana varaa. Kun tavoitteena on rakentaa hyvää yhteiskuntaa myös tuleville sukupolville, olisi talouden keinovalikoimassa katse suunnattava menolupausten sijaan siihen, miten Suomeen saadaan luotua uutta kasvua ja asioita tehtyä aiempaa fiksummin. Muuten vaarana on ajautuminen nykyisen hallituksen tavoin tilanteeseen, jossa käytännössä kaikki vaalilupaukset jäävät toteutumatta, jos maata ei haluta ajaa kestämättömän velkaantumisen tielle. Se on paitsi surkea tapa tehdä politiikkaa, myös varma resepti vaalitappioon, kun uurnille seuraavan kerran suunnataan. Asiaa voi konkretisoida havainnolla, jonka mukaan julkinen taloutemme olisi tällä hetkellä miljardeja euroja ylijäämäinen, jos olisimme vuoden 2008 finanssikriisiä seuranneina vuosina päässeet samanlaisiin kasvulukuihin kuin Ruotsi. Hyvinvointivaltion rahoittamisen näkökulmasta kaikkein olennaisinta on siis se, että pystymme luomaan uutta kasvua. Nykyistä ripeämpi talouskasvu on ainoa tapa välttää julkisten palveluiden rajut leikkaukset tulevaisuudessa

Kannustava verotus

Modernin oikeiston talouslinjan voisi kiteyttää niin, että vain työn ja yrittäjyyden kautta rakentuu hyvä yhteiskunta, joka pystyy luomaan mahdollisuuksien tasa-arvoa sekä pitämään huolta heikommista. Työ on arvokasta kaikissa eri muodoissaan. Maltillisen oikeiston tulee nyt ja tulevaisuudessa pitää huolta siitä, että työlle ja työllistämiselle annetaan niille kuuluva korkea arvostus. Siksi kiristykset työn ja yrittämisen verotukselle eivät sovi modernille(kaan) oikeistolle. Meidän tulisi päinvastoin pyrkiä verottamaan työntekoa kevyemmin, koska haluamme sitä enemmän.

Modernin oikeiston tulee jatkaa oikeiston perinteisellä työtä ja yrittämistä kunnioittavalla tiellä, joka takaa Suomelle myös tulevaisuudessa kasvua ja uusia työpaikkoja. Puolueen sisällä tässä voi kuitenkin olla suuriakin aste-eroja. Kun joku puhuu koko ansiotuloverotuksen lakkauttamisesta pitkällä tähtäimellä tai siirtymisestä Viron yritysveromalliin, voi osa puhua hyvin siitä, kuinka jokaisen työssäkäyvän pitäisi kokea, että omalla palkalla voi tulla toimeen. Yhteiskuntamme ei toimi, mikäli kymmenet tuhannet loutemme olisi tällä hetkellä miljardeja euroja ylijäämäinen, jos olisimme vuoden 2008 finanssikriisiä seuranneina vuosina päässeet samanlaisiin kasvulukuihin kuin Ruotsi. Hyvinvointivaltion rahoittamisen näkökulmasta kaikkein olennaisinta on siis se, että pystymme luomaan uutta kasvua. Nykyistä ripeämpi talouskasvu on ainoa tapa välttää julkisten palveluiden rajut leikkaukset tulevaisuudessa. 95 suomalaiset joutuvat hakemaan tukea sosiaaliturvasta pärjätäkseen – siitä huolimatta, että nousevat joka aamu ja lähtevät töihin.

Molemmat näkökulmat mahtuvat vaivatta moderniin oikeistopuolueeseen, kunhan niiden tavoite on yhteinen: hyvä yhteiskunta, joka pystyy luomaan mahdollisuuksien tasa-arvoa sekä pitämään huolta heikommista. Koko puolueen pakottaminen vain yhdenlaisen talouspoliittisen ajattelun taakse taas on mahdotonta, eikä lainkaan toivottavaa.

Suomi on tällä hetkellä edelleen yksi kireimmin kansalaisiaan verottavista Euroopan maista. Tähän jokaisen päättäjän ja puolueen olisi syytä herätä. Suomen korkeaan työn verotukseen ovat kiinnittäneet huomiota sekä Euroopan komissio että OECD. Monesti kuitenkin kuulee väitteen, että kireä työn verotus koskettaa vain suurituloisia. Tämä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Ruotsissa keskituloiselle palkansaajalle jää matalamman veroprosentin ansiosta käteen yli 2600 euroa enemmän vuodessa kuin Suomessa. Ero on valtava ja näkyy ihmisten arjessa.

Verotuksen tason lisäksi Suomen ongelma on kireä progressio, joka heikentää kannustimia ottaa vastaan lisätyötä. Tämäkin osuu ennen kaikkea tavallisiin palkansaajiin. Jo 25 000 euron vuosituloilla sadan euron palkankorotuksesta jää käteen vain 60 euroa. Keskituloisella palkansaajalla, eli noin 42 000 euroa vuodessa tienaavalla, sadasta eurosta jää käteen enää noin puolet ja suuremmilla tuloilla vielä vähemmän, eli vain 40 euroa. Mikäli työn verotusta ei uudisteta, kannustimet työntekoon, yrittämiseen ja opiskeluun heikkenevät.

Edellisen hallituksen aikana työn verotusta laskettiin lähes 1,3 miljardilla eurolla ja kevennykset kohdistettiin erityisesti pieni- ja keskituloisille. Samalla verotusta siirrettiin pois työnteon ja yrittämisen verotuksesta kohti haittojen ja päästöjen verottamista. Tämä on suunta, joka luo positiivisia lopputuloksia kahdella tavalla, eli kannustamalla ihmisiä työntekoon sekä toisaalta vähen- 96 tämään omaa ympäristö- ja muuta kuormitustaan. Askeleita sitä kohti tulisi ottaa vielä nykyistä paljon rohkeammin.

Korkeamman työllisyysasteen saavuttamiseksi on tehtävä uudistuksia työmarkkinoille ja sosiaaliturvaan. Niiden tueksi tarvitaan kuitenkin myös kannustava verojärjestelmä. Valtio ei saa rangaista työnteosta, vaan työn vastaanottamiseen pitää kaikin keinoin kannustaa. Modernin oikeiston tavoitteeksi tulee jo lyhyellä tähtäimellä asettaa työn verotuksen keventäminen kaikilla tulotasoilla ja progression lieventäminen. Kevennysten painottaminen pienituloisille on perusteltua, jotta palkkatyön houkuttelevuus suhteessa sosiaaliturvalla elämiseen paranee. Samalla työn verotuksen keventämisestä aiheutuvaa lovea julkiseen talouteen voidaan paikata siirtämällä verotusta kohti välillistä verotusta ja haittojen verotusta.

Järkevä veropolitiikka tukee paitsi korkeampaa työllisyyttä, mutta myös työntekijän mahdollisuutta tulla aidosti toimeen omalla palkallaan. Kaiken tämän tavoitteena on se, että Suomeen saadaan luotua uutta kasvua, ja pystymme myös tulevina vuosikymmeninä rakentamaan hyvää yhteiskuntaa, joka ei jätä ketään oman onnensa nojaan.

Ratkaisuja arjen ongelmiin

Monelle suomalaiselle talouspolitiikassa on kyse ennen kaikkea arjen turvallisuudesta, johon kuuluu myös taloudellinen turvallisuus – tieto siitä, että oma ja perheen toimeentulo on taattu. Siksi modernin oikeiston olisi rohkeammin otettava kiinni myös talouskysymyksistä, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä julkisen talouden tai kansantalouden suuren kuvan kanssa, mutta jotka luovat ihmisille näkymää henkilökohtaisesta taloudellisesta turvasta.

Moni suomalainen kamppailee päivittäisten raha-asioidensa kanssa. Yhä useampi ajautuu ongelmiin, kun oma talous ei pysy kunnossa. Työpaikan menetys, perheongelmat, sairastuminen tai jokin muu syy voivat sysätä elämän ja taloudenpidon sivuraiteelle. Toisilla halu pitää elintasosta kiinni voi johtaa useisiin luottokorttivelkoihin tai pikavippien sarjaan. Hyvin toimeentuleva keskituloinen voi yhtäkkiä huomata olevansa asunto- ja autolainojen, luottokorttivelkojen ja osamaksujen loukusta, jossa päivittäinen toimeentulo muuttuu syväksi ahdistukseksi ja huoleksi omasta tulevaisuudesta.

Ylivelkaantuminen on yhä suurempi haaste. Vuoden 2019 kesäkuun lopussa maksuhäiriömerkintöjä oli lähes 380 000 henkilöllä, mikä on kaikkien aikojen korkein lukema. Maksuhäiriöisten määrä on kasvanut yli kymmenen vuoden ajan. Myös ulosottoon saapuneiden asioiden määrät ovat korkealla tasolla. Tilastokeskuksen tietojen mukaan vuoden 2018 lopussa ulosottovelallisten määrä kasvoi 23 prosenttia edellisvuoden tasosta. Myös ulosottovelkojen kokonaissumma oli 23 prosenttia suurempi kuin vastaavana ajankohtana vuotta aiemmin. Yhteensä ulosottovelallisia oli vuoden 2018 lopussa noin 303 000 ja heidän ulosottovelkansa oli yhteensä 5,6 miljardia euroa.

Luvut ovat pysäyttäviä ja ylivelkaantumisen vaikutukset vakavat. Tutkimukset osoittavat, että ylivelkaantuneisuus vaikuttaa sairastavuuteen merkittävällä tavalla. Maksuhäiriömerkinnät vaikeuttavat 98 asunnon vuokrausta, lainansaantia, vakuutusten tai puhelinliittymän avaamista. Ulosotossa olevan ei ole kannattavaa ottaa työtä vastaan. Inhimillisen tragedian lisäksi ylivelkaantuminen on myös iso yhteiskunnallinen ongelma. Siksi ylivelkaantumisen syihin pitää puuttua. Yhtä tärkeää on auttaa, jotta jokainen saa elämänsä takaisin raiteille.

Ongelmaan myös tartuttiin edellisen hallituksen aikana. Talousja velkaneuvonnan määrärahoja lisättiin, jotta apua ja tukea olisi saatavilla aiempaa paremmin. Myös ulosottovirastojen määrärahoja kasvatettiin velallisten neuvonnan parantamiseksi. Tavoitteena oli, että mahdollisimman moni saisi apua ja asiansa hoidettua kuntoon ulosoton asiakkaana jo ensimmäisellä kerralla, ja ulosoton kierre katkeaisi. Kannustinloukkujen purkamiseksi lakia muutettiin niin, että vuoden työttömänä olleet ulosottovelalliset ovat oikeutettuja saamaan lykkäystä palkan ulosmittaukseen. Lykkäys kestää puolet työsuhteen kestosta, kuitenkin enintään kuusi kuukautta. Tavoitteena on kannustaa työttömiä velallisia ottamaan työtä vastaan. Monen ylivelkaantuneen taustalla ovat myös pikavipit ja niiden korkeat korot. Usein lainoja nostavat he, jotka ovat taloudellisesti kaikkein heikoimmassa asemassa. Siksi lainmuutoksella lainojen korkoja rajattiin myös yli 2000 euron lainoissa.

Kokonaisuutena toimenpiteet tuovat voimaan tullessaan helpotusta kymmenille tai jopa sadoille tuhansille suomalaisille, jotka eri elämänsä vaiheissa kamppailevat oman taloutensa kanssa. Toimilla on toki myös laajempaa yhteiskunnallista merkitystä, mutta niissä on ennen kaikkea kyse hankalaan taloudelliseen tilanteeseen ajautuneiden ihmisten auttamisesta. Modernille oikeistolle ne toimivat hyvänä tapausesimerkkinä siitä, miten perinteisen talouspuheen rinnalle voidaan tuoda uusia teemoja, jotka luovat haluamaamme yhteiskunnallista muutosta konkreettisesti ja suoraan ruohonjuuritasolla.

Talous ja hyvä yhteiskunta

Suomen talouden iso kuva on edelleen tarina satumaisesta menestyksestä, joka on sadassa vuodessa nostanut Euroopan köyhän reuna-alueen yhdeksi maailman vauraimmista valtioista. Olemme nyt koulutetumpia, vauraampia, hyvinvoivempia ja terveempiä kuin koskaan aiemmin. Olemme sitä siksi, että taloutemme on kasvanut. Teollistuminen, ulkomaiset investoinnit ja vientivetoinen kasvu ovat lisänneet kansallista varallisuuttamme, mikä taas on tarjonnut uusille ideoille niiden tarvitsemia investointeja sekä mahdollistanut Suomen matkan länsimaiseksi hyvinvointivaltioksi.

Edellisessä edistysuskoa käsitelleessä kappaleessa kuvattu kehitys on kaikkein eniten läsnä juuri Suomessa. Suomalaisen talouskasvun tarina on yhtäältä tarina viennistä ja eurooppalaistumisesta, toisaalta henkisen pääoman ja osaamisen lisääntymisestä. Taloustieteen professori Matti Pohjolan mukaan vuosina 1861–2015 sekä Suomen elintaso (bkt/asukas) että työn tuottavuus (bkt/työtunnit) kasvoivat keskimäärin 2,1 prosenttia joka vuosi. Kasvusta 1,4 prosenttiyksikköä syntyi uusista ideoista, eli niin sanotusta kokonaistuottavuudesta. Kokonaistuottavuudella tarkoitetaan sitä osaa arvonlisäyksen kasvusta, jota ei voida selittää tuotantopanosten kuten työn määrän ja pääoman kasvulla. Kasvusta 0,6 puolestaan syntyi henkisen pääoman ja 0,1 prosenttiyksikköä kiinteän pääoman vaikutuksesta.

Suomi oli 1800-luvun puolivälissä vielä yksi Euroopan köyhimmistä maista, eikä kansantalouden kehitystä kuvaavia tilastoja edes ole saatavilla vuotta 1860 edeltävältä ajalta. Nyt olemme monin verroin vauraampia ja hyvinvoivempia, mutta teemme suunnilleen yhtä paljon töitä kuin 1800-luvulla eläneet suomalaiset. Yhdessä vaurastumalla olemme luoneet Suomesta yhteiskunnan, johon on lottovoitto syntyä.

Historiankirjoituksessa tätä Suomen tarinaa ei kuitenkaan lähes koskaan kuvata kasvulukujen kautta, vaan yhteiskunnallisen muutoksen ja hyvinvoinnin näkökulmasta. Kansallinen kertomuksemme voisi faktojen valossa hyvin olla kertomus talouskasvusta, mutta se ei sitä ole. Kun puhumme Suomen historiasta, kerromme, kuinka maanomistus yleistyi, kuinka yhä useampi lapsi jäi henkiin, kuinka yleinen oppivelvollisuus rakennettiin ja kuinka yhä useampaan sukuun valmistui sen ensimmäinen maisteri. Kaiken tämän mahdollistaja on toki ollut talouskasvu, mutta talouskasvu itsessään ei ole riittävä selittäjä, visio tai tarina, johon pystyisimme ihmisinä ja kansakuntana tempautumaan mukaan. Miksi maltillisessa oikeistossa toistuvasti kuvittelemme, että se olisi sitä eduskuntavaaleissa?

Vuonna 2017 julkaistussa artikkelissaan Matti Pohjola huomauttaa, että vuoden 2008 jälkeen uusien ideoiden, eli niin sanotun kokonaistuottavuuden, kontribuutio on ollut negatiivinen, mikä on pysäyttänyt talouskasvun. Kokonaistuottavuus on pudonnut vuoden 2000 tasolle. Pohjolan mukaan näin ei ole käynyt koskaan ennen rauhan oloissa eikä vastaavaa romahdusta ole koettu myöskään verrokkimaissamme. Kun elintasoeromme jo 1900-luvun alussa vauraisiin Ruotsiin, Saksaan ja Yhdysvaltoihin pitkään kutistui, on se vuoden 2008 jälkeen jälleen kasvanut. Talouden ja tuottavuuden kasvuun olemme päässeet kiinni paljon muuta Eurooppaa jäljessä. Pohjolan mukaan elintason ja hyvinvoinnin tulevan kasvun turvaamiseksi olisi kokonaistuottavuus 101 käännettävä kasvuun investoimalla uusien ideoiden lähteisiin: koulutukseen, tutkimukseen ja kehittämiseen. Näin voitaisiin hyödyntää maailmantalouden nykyiset muutosvoimat samalla tavoin kuin aikanaan tehtiin Suomen itsenäistyessä 100 vuotta sitten.

Nyt tehtävissä talouspoliittisissa päätöksissä on kyse siitä, pystymmekö luomaan tulevalle sadalle vuodelle samanlaisen menestystarinan, vai onko meillä edessä hitaan näivettymisen tie. Menestyäksemme meidän on kansankuntana pystyttävä nykyistä parempaan. Maltillisen oikeiston ei ole tämän haasteen edessä syytä hylätä leipälajiaan tai luopua vastuullisesta linjastaan. Sen sijaan meidän olisi paremmin kyettävä visiomaan, mihin onnistuneella talouspolitiikalla voidaan päästä ja minkälaista yhteiskuntaa haluamme sillä rakentaa – ei vain sitä, minkälaisia katastrofeja sillä vältetään.

Kasvua luova talouspolitiikka on modernille oikeistolle väline hyvän yhteiskunnan rakentamiseen. Vain työn ja yrittäjyyden kautta rakentuu hyvä yhteiskunta, joka pystyy luomaan mahdollisuuksien tasaarvoa ja pitämään huolta heikommista.

TEESI 5
%d bloggaajaa tykkää tästä: