EMPAATTINEN EDISTYSUSKO ON MODERNIN OIKEISTON YDIN

Maailma on nyt parempi kuin se on koskaan ennen ollut. Tämä ei tarkoita, että ongelmia ja uhkia ei olisi. Se ei myöskään tarkoita, että näitä ongelmia ja uhkia ei pitäisi ratkaista. Se kuitenkin tarkoittaa, että näiden ongelmien ja uhkien perässä ei pidä säntäillä päättömänä, sillä samalla on vaarassa hukata sen positiivisen kehityksen, johon 2000-luvun hyvinvointi perustuu.

Harvardin yliopiston professori Steven Pinker käy kirjassaan Englightment Now läpi ihmiskunnan kehitystä. Hän aloittaa tarkastelun valitusfilosofeista ja tuo sen tähän päivään tilastojen sekä niitä koskevien johtopäätösten kautta. Kirjaa voi pitää Pinkerin itsensä mukaan järjen, tieteen, humanismin ja edistyksen puolustuspuheena.

Kuten kaikkia laajan huomion saaneita tietokirjoja, myös Pinkerin teosta on julkaisun jälkeen kritisoitu, mutta kirjan pääväite on vahvalla pohjalla: maailma ei ole vielä koskaan ollut parempi paikka elää. Asia voidaan todeta lukemattomien tilastojen kautta, joista ihmisillä on usein täysin todellisuudesta poikkeava käsitys.

Odotettu elinikä ei koskaan ole ollut näin korkea ja se on noussut huomattavasti kaikilla mantereilla 1800-luvun lopulta tähän päivään. Etkö usko? Voit vahvistaa havainnon vaikka WHO:n ja Maailmanpankin tilastoista. Lapsikuolleisuus ja äitikuolleisuus ovat matalampia kuin ennen, monet taudit on saatu kuriin ja aiempaa pienempi osuus ihmisistä näkee nälkää. Ihmiskunnan yhteenlaskettu bruttokansantuote on noussut merkittävästi, mikä näkyy myös äärimmäisen köyhyyden vähentymisessä: kun 1820-luvulla lähes 90 prosenttia ihmisistä eli äärimmäisessä köyhyydessä, on näiden ihmisten osuus nyt noin 10 prosenttia. Kahden viimeisen vuosikymmenen aikana äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuus on vähentynyt puoleen. Kun tämän kirjan kirjoittajat syntyivät, maailmasta yli 30 prosenttia eli vielä äärimmäisessä köyhyydessä. Meidän elinaikanamme maapallon väestö on kasvanut merkittävästi, mutta köyhyydessä elävien määrä on silti laskenut.

Muutoksen koko on niin suuri, että sitä on hankala ymmärtää. Se on myös niin nopea, että moni roikkuu kiinni vanhassa ja virheellisessä maailmankuvassa, jossa Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella ei ole kuin köyhyyttä ja kärsimystä.

Samankaltainen kehitys on tapahtunut lukutaidossa: 1800-luvun alussa vain noin 10 prosenttia maailman aikuisista osasi lukea, mutta vuonna 2016 jo yli 86 prosenttia osasi. Keskimääräinen eliniänodote on noussut 1800-luvun alun noin 30 vuodesta nykypäivän 72 vuoteen. Sodat ja taisteluissa kuoleminen ovat nyt harvinaisempia kuin lähes koskaan ihmiskunnan historiassa. Globaalisti erityisen rauhallisena näyttäytyy – Afganistanin, Syyrian ja Irakin sodista huolimatta – ajanjakso vuodesta 1990 vuoteen 2019.

Myös ihmisten arki on turvallisempaa. Väkivaltarikokset ovat keskimäärin harvinaisempia ja liikkuminen niin autolla, kävellen kuin lentokoneella on turvallisempaa. Yhä harvempi kuolee töissä, tulipaloissa, hukkumalla tai edes salamaniskuihin. Luonnonkatastrofeissa kuolleiden osuus on vähentynyt dramaattisesti 1900-luvulla, kun elinolosuhteet ovat maailman vaurastumisen myötä parantuneet ja katastrofien iskiessä yhä useampi pääsee hoitoon. Edes terrorismi ei muodosta nykyihmisen olemassaololle sellaista uhkaa kuin helposti voisi kuvitella, vaikka sen uhriluku on noussut 1990-luvun lopulta tähän päivään. Noususta huolimatta terrorismin seurauksena kuolleiden määrä ei esimerkiksi Länsi-Euroopassa ole yhtä suuri nyt kuin se oli vielä 1970- ja 1980-luvuilla.

Emme tiedä, kuinka hyvin meillä menee

Karoliinisen instituutin professori Hans Rosling pitää tiedottomuutta maailman todellisesta tilasta suurimpana uhkana ihmiskunnan kehitykselle. Hän kertoo kansainväliseksi menestykseksi nousseessa kirjassaan Faktojen maailma toteuttaneensa eri puhetilaisuuksissa kyselyitä, joissa yleisöä on pyydetty ottamaan kantaa maailman tilaa koskeviin väitteisiin. Esimerkiksi siihen, kuinka suuri osa maailmasta elää äärimmäisessä köyhyydessä tai kuinka suuri osa maailman lapsista käy koulua. Vastaukset ovat olleet vääriä lähes riippumatta yleisöstä. Ne ovat usein olleet myös niin vääriä, että arpomalla olisi päästy lähemmäs totuutta, vaikka kysymyksiin vastaamassa istui maailman vaikutusvaltaisimpia päättäjiä.

Myös Hans Roslingin mukaan maailma muuttuu vuosi vuodelta paremmaksi. Ei joka vuosi, ei kaikkialla eikä aina samalla tavalla, mutta pidemmällä tähtäimellä edistys on kiistatonta. Rosling perustaa tarjoilemansa näkökulman pitkälti samaan YK:n, WHO:n, Maailmanpankin ja muiden kansainvälisten organisaatioiden kokoamiin tilastoihin kuin edellä referoitu Steven Pinker.

Maapallon noussut elintaso on seurausta erityisesti 1900-luvun kehityksestä, jossa miljardeja ihmisiä on noussut köyhyydestä teknologisen kehityksen, maailmankaupan, rauhan ja markkinatalouden yleistymisen seurauksena. Erityisen suuri merkitys on ollut globalisaatiolla, joka on tuonut useisiin kehittyviin talouksiin ulkomaisia investointeja sekä vauhdittanut maiden viennin ja tuonnin kasvua. Pelkästään Kiinassa ja Intiassa yli miljardi ihmistä on tehnyt valtavan elintasohypyn.

Meidän 36 maailman rikkaimmissa tulodesiileissä elävien suomalaisten on vaikea ymmärtää sitä valtavaa merkitystä, joka nousseella elintasolla on ollut ihmisille eri puolilla maapalloa. Nykyisin suurella enemmistöllä ihmisistä on sama elintaso kuin Länsi-Euroopan ihmisillä oli 1950-luvulla. Lisäksi ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä, jopa 91 prosenttia, elää nykyään valtioissa, jotka ovat keskitai korkeatuloisia.

Näiden faktojen edessä ei ole mitään tarvetta väittää, että kaikki maailman trendit olisivat positiivisia. Yksi siihen liittyvä haaste on ilmastonmuutos, eli kehityksen kestävyys. Käsittelemme sitä myöhemmin tässä kirjassa. Toinen on 1990-luvulla länsimaissa alkanut autoritäärisen populismin voittokulku. Muita haasteita ovat esimerkiksi muuttoliikkeet ja työn murros, jotka kiistatta luovat hyvinvointia, mutta tuovat mukanaan myös muutostarpeita ja uhkia. Myös globalisaatio, joka on nostanut miljardeja ihmisiä köyhyydestä ja kiinni parempaan elämään, luo samalla useita ongelmia. Sekä kehittyvissä että kehittyneissä maissa se on esimerkiksi tarkoittanut suurta talouden rakennemuutosta, joka on luonut voittajia ja häviäjiä. Käsittelemme myös näitä myöhemmin kirjassa.

Positiivisen kehityksen havainnoiminen ei tarkoita, että kieltäisi maailman ongelmat. Se ei myöskään tarkoita, että väheksyisi sitä pelkoa, jota moniin kehityskulkuihin liittyy. Maailma näyttää nykypäivänä pelottavammalta mitä se todellisuudessa on, sillä saamme tietoa uusista uhista ja traagisista tapahtumista paremmin kuin koskaan ennen. Tiedonvälityksen kehittyminen tuo yhä kauempana tapahtuvat katastrofit uutisvirtaamme, mutta samanaikainen positiivinen kehitys jää usein huomiotta. Myös poliittinen julkisuus tarttuu hanakasti näihin isoihin ja pieniin ongelmiin, sillä politiikan tekeminen pelon kautta ja sitä lietsoen on vaalitulosten valossa monesti tehokasta.

Draamannälkä ja pelko tulevasta

On kiistatonta, että edistystä on tapahtunut ja asiat ovat nyt globaalisti paremmin kuin ennen. On lähes mahdotonta olla siitä eri mieltä. Miksi se silti on niin houkuttelevaa? Miksi poliittisena viestinä uhat ja ongelmat toimivat monesti paremmin kuin toivo ja usko ihmisiin? Hans Roslingin mukaan selitys löytyy ainakin osin ihmisten ylidramaattisesta maailmankuvasta, eräänlaisesta draamavaistosta. Se johtaa ihmiset ajattelemaan eri asioista, esimerkiksi köyhyydestä, lukutaidosta ja terveydestä, negatiivisen kautta. Siksi vastaamme järjestäen väärin, kun meiltä kysytään eri maailman perustavanlaatuisista tilastollisista faktoista. Ylidramaattisessa maailmankuvassa maailma ei muutu paremmaksi, kuten oikeasti tapahtuu, vaan huonommaksi.

Rosling ei syytä ylidramaattisen maailmankuvan yleisyydestä vain vanhentunutta tietoa, mediaa, propagandaa tai valeuutisia, vaan arvioi ylidramaattisen maailmankuvan olevan meissä sisäänrakennettuna. Niin ihmisaivot vain toimivat ja sellaisiksi ne ovat miljoonien vuosien aikana evoluutiossa muotoutuneet. Haluamme nähdä konflikteja ja draamaa myös siellä, missä kyse on lähinnä kausittaisesta vaihtelusta. Ylidramaattisesta maailmankuvasta ei tule Roslingin mukaan luopua, mutta sitä tulee pyrkiä hillitsemään.

”Draamannälkä menee kontrolloimattomana liian pitkälle, estää näkemästä maailmaa sellaisena kuin se on ja vie meidät pahasti harhaan”, hän kirjoittaa.

Ainakin osatotuus löytyy varmasti myös siitä, että ihmiselämän ongelmat eivät ole tilastoja tai keskiarvoja. On Zaivan turha intoilla työnsä menettäneelle tehdastyöntekijälle ”luovan tuhon” konseptista tai siitä, kuinka hän on nyt vapaa ”muuhun tuottavaan työhön”. Omasta ja läheistensä turvallisuudesta huolestuneelle on turha sanoa, että maailma on nyt turvallisempi kuin koskaan eikä terrorismiakaan ole Länsi-Euroopassa yhtä paljon kuin 1970-luvulla. Monella meistä – kyllä, myös tämän kirjan kirjoittajilla – maailmankuva rakentuu liian usein mielikuviin, ei empiirisin havainnoin todistettuun ymmärrykseen maailmasta. Kun todellisuus on toinen kuin mielikuvat, jälkimmäinen usein voittaa. Objektiivisen turvallisuuden lisäksi ihan aitoa merkitystä on myös subjektiivisella turvallisuudella, eli sillä, miten eri asiat ja kehityskulut koetaan.

Tärkein on enemmistö

Politiikassa draamannälkä on elimellinen osa arkea ja onnistuneessa narratiivissa on lähes aina kaksi puolta: hyvät ja pahat, me ja muut. Yleensä todellisuus ei ole niin suoraviivaista kuin politiikan päivittäisjulkisuus antaisi ymmärtää. Ajatukset kahdesta, vastakkaisesta ryhmästä ovat lähes aina dramaattisempi kuvaus kuin mihin todellisuus antaisi perusteet. Äärimmäisyyksien vertailu on houkuttelevaa, mutta se johtaa usein perustavanlaatuisesti väärään analyysiin.

Miten edellä kuvatun hahmottaminen sitten hyödyttää? Miten se auttaa määrittämään modernin oikeiston tavoitteita tulevaisuuden maailmassa?

Ensinnäkin maailman positiivisen kehityksen hahmottaminen ohjaa ajatusta ääripäiden katselusta suuren enemmistön suuntaan. Kun hahmotetaan se laaja kehitys, jota viimeisten vuosikymmenten aikana maailmassa on tapahtunut, politiikan suureksi tavoitteeksi paikantuu tuon kehityksen jatkuminen. Maltillisen oikeiston tärkeimmäksi tehtäväksi ei nouse erinäisten yksittäisten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen, vaan sellaisen yhteiskunnallisen järjestelmän ylläpitäminen, joka mahdollistaa elintason nousun ja sitä seuraavan mahdollisuuksien lisääntymisen mahdollisimman monelle. Tämä tavoite edellyttää erilaisia keinoja kuin sellaisten tavoitteiden ajaminen, jotka ovat syntyneet vain ääripäiden tai päivittäisjulkisuuden täyttävien ongelmien katselusta.

Ajattelua tulisi soveltaa minkä tahansa yhteiskunnallisen ongelman tarkasteluun. Kun jonkin asia nousee pinnalle, olisi poliitikon ensin tunnistettava sen eri ominaisuudet ja sijoitettava se osaksi laajempaa yhteiskunnallista kuvaa. Onko kyseessä aito yhteiskunnallinen ongelma vai esimerkiksi ohimenevä ilmiö? Jos kyseessä on aito ongelma, onko se ratkaistavissa politiikan keinoin? Jos on, niin miten? Hyvä päätöksentekijä kysyy aina myös, kuinka paljon ongelman ratkaiseminen aiheuttaa hyvinvointitappiota suhteessa ratkaisusta saatuun hyötyyn.

Moni voi perustellusti kysyä, mitä hyötyä tällaisen perusasian ymmärtämisestä on. Ihmiset eivät tule toreilla kysymään poliitikolta, millä keinoin maltillinen oikeisto tai kokoomus aikovat varmistaa, että globaalin hyvinvoinnin asteittainen kasvu jatkuu myös tulevaisuudessa. Edellä kuvatun kehityksen ymmärtämisessä onkin kyse ennen kaikkea asioiden asettamisesta oikeisiin mittasuhteisiin, ei ihmelääkkeestä vaalimenestykseen. Se toimii myös eräänlaisena suuntaa-antavana kompassina vaikeisiin päätöksiin ja suurin eettisiin kysymyksiin. Kun maltillista oikeistoa haastetaan markkinatalouden luomasta eriarvoisuudesta, voimme vastata huomauttamalla sen poistamasta köyhyydestä. Kun meitä vastaan hyökätään globalisaation tai esimerkiksi vapaan liikkuvuuden luomista ongelmista, voimme viitata niiden seurauksena syntyneeseen valtavaan hyvinvoinnin lisääntymiseen. Jotta voimme niin tehdä, meidän on ensin itse muistettava katsoa myös maailman kehityksen isoa kuvaa, eikä jumiutua keskustelumaan vain päivänpolitiikan yksityiskohdista.

Virheellisen negatiivinen maailmankuva ei kuitenkaan ole maltilliselle oikeistolle helppo pala purtavaksi. Ihmiset yhä useammin kokevat maailman muuttuvan huonommaksi, vaikka se lähes kaikkien objektiivisten mittarien mukaan kulkee täysin päinvastaiseen suuntaan. Siksi ei ole helppo argumentoida sellaisen faktapohjaisen maailmankuvan puolesta, joka toisaalta tunnistaa maailman nopean ja kokonaisvaltaisen kehityksen kohti parempaa, mutta ottaa vakavasti ne ongelmat, jotka meitä kohtaavat. Maltilliselle oikeistolle ominaisen toivon ja ihmisiin luottavan poliittisen viestin pitäisi maailman kehityksen pohjalta olla helppo myydä, mutta yleinen aistiharha kärsivästä ihmiskunnasta ja väärään suuntaan kulkevasta kehityksestä tekee siitä todellisuudessa vaikean.

Puhuminen toivosta ja edistyksestä näyttäytyy helposti naiivina ja ylioptimistisena. Hans Roslingin kaltaiset professorit ja tietokirjailijat voivat käyttää satoja sivuja selostaakseen kehityksen olevan positiivista ja kumotakseen sitä koskevat myytit, mutta päivittäisjulkisuuden ongelmanratkaisua työkseen harjoittavalla poliitikolla ei ole samaa etuoikeutta. Silti on niin, että maltillisella oikeistolla ei oikeastaan ole vaihtoehtoja, vaikka edistyksen kieltäviä radikaaliliikkeitä nousee haastamaan tätä maailmankuvaa. Muu olisi aatteellisen perintömme totaalista hylkäämistä. Lisäksi, jos haluamme aidosti parantaa maailmaa, meidän on pidettävä kiinni niistä toimista, jotka maailmaa ovat tähänkin mennessä parantaneet. Paniikinlietsonta ja ylidramaattinen kriittisyys nykytilaa kohtaan eivät koidu maltilliselle oikeistolle kuin vahingoksi ja ovat haitallisia kestävän yhteiskunnallisen kehityksen luomisessa. Yhteiskunnalle ja ihmisille ylipäätään kaikkein vahingollisinta on toivon menettäminen paremmasta – varsinkin, kun olemme jatkuvalla matkalla kohti parempaa.

Siksi edistysusko tarvitsee työparikseen empatiaa. Kun moni pärjää ja loistaa muuttuvassa maailmassa, eivät kaikki niin tee. Se on ymmärrettävä. Hyvä ja vastuullinen poliitikko tunnistaa objektiivisen todellisuuden ja subjektiivisten kokemusten väliset erot, mutta osaa suhtautua ihmisten kohtaamiin vaikeuksiin ja pelkoihin empaattisesti, eli samaistua kohtaamansa ihmisen näkökulmaan. Jokaiselle meistä todellisuus syntyy kuitenkin lopulta omista kokemuksistamme, eikä yhdenkään kokemuksen väheksyminen tee kenellekään kuin hallaa.

Empaattinen edistysusko

Empaattinen edistysusko on modernin oikeiston ideologian ydin. Se on sellaisen politiikan puolustamista, jolla sadat miljoonat ihmiset nousevat köyhyydestä ja saavat edellytykset parempaan elämään. Edistysusko puolustaa vakautta, rauhaa, markkinataloutta ja avoimia yhteiskuntia, sillä nimenomaan niiden kautta ihmisillä on mahdollisuus rakentaa parempaa tulevaisuutta.

Edistysuskon voi ajatella olevan yksilökeskeisyyttä, mutta se ei ole vain sitä, vaan ensisijaisesti luottamusta ihmisen kykyihin ja luovuuteen. Asiaa voi hahmottaa myös negaation kautta. Edistysuskon vastakohta on edistyskammo. Se on ajattelua, jossa jokainen ongelma on kokoaan suurempi, eikä sitä osata suhteuttaa pidempiin kehityslinjoihin – siis siihen hyvinvointiin, jota avoimet länsimaiset yhteiskunnat ovat kyenneet luomaan. Edistyskammossa Suomi ja Eurooppa ovat jatkuvasti uudella kuilun reunalla ja romahduksen partaalla. Milloin sitä on aiheuttamassa ”tilastojen takana” kasvava eriarvioisuus, milloin väestöräjähdys, ilmastonmuutos, terrorismi, maahanmuutto, keskuspankit, vegaanit tai jonkinlainen Illuminatin ja Bilderbergin salaliitto. Edistyskammo suhtautuu ihmisiin epäluuloisesti ja ajattelee heidän olevan ensisijaisesti suojelun tarpeessa.

Länsimainen yhteiskunta ei kuitenkaan oikeasti ole vaarassa romahtaa. Sitä kohtaa moni uhka, moni haaste ja moni sellainen ilmiö, joka vaatii toimenpiteistä. Länsimaisella yhteiskunnalla on kuitenkin paremmat edellytykset vastata näihin haasteisiin kuin koskaan ennen. Olemme koulutetumpia, terveempiä ja hyvinvoivempia kuin aiemmin ja siten myös kykeneviä ratkaisemaan aiempaa suurempia haasteita.

Edistysusko ei tarkoita silmien ummistamista yhteiskunnallisilta haasteilta. Se ei tarkoita ylimielistä tai väheksyvää suhtautumista niihin ongelmiin, joita ihmiset arjessaan kohtaavat. Se vaatii aina kumppanikseen empatiaa ja sen ymmärtämistä, että politiikassa ja ihmiselämässä ei lopulta ole kyse keskiarvoista tai tilastoista, vaan yksilöllisistä tarinoista, joista jokainen on merkityksellinen.

Edistysusko ei myöskään tarkoita toimettomuutta eikä uskoa siihen, että asiat järjestyvät itsestään. Se ei tarkoita laissez-faire -tyyppistä yhteiskuntapolitiikkaa, paluuta yövartijavaltioon tai sen kieltämistä, että ongelmia voidaan korjata politiikan keinoin. Edistykseen uskovan on myös tunnistettava, että 1900-luvun jälkipuoliskon suoranainen hyvinvointi-ihme ei ole rakentunut yhdenkään poliittisen ideologian tai suuren vision seurauksena. Pikemminkin se on syntynyt asteittaisen kehityksen, sitä turvaavien yhteiskunnallisten rakenteiden sekä ihmisten ahkeruuden, kekseliäisyyden ja luovuuden kautta. Se ei ole rakentunut pelkästään demokratioissa, mutta se on rakentunut usein heikommin ja hitaammin maissa, jotka eivät ole liberaalidemokratioita. Kaikkein huonoiten se on rakentunut komento- ja suunnitelmatalouksissa. Niiden asukkaat ovat vain harvoin päässeet osaksi lisääntynyttä hyvinvointia samassa määrin kuin eri asteisia markkinavapauksia kansalaisilleen turvaavat valtiot.

Modernin oikeiston pitää myös jatkossa nähdä maailman kehityksen kokonaiskuva. Sen ei pidä jumiutua päivänpolitiikan loputtomien ongelmien ratkaisuun ja juosta jokaisen uuden politiikan agendalle nousevan ärsykkeen perässä. Sen ei tarvitse tarjota maailmalle kaikkivoipia sankareita ja patenttiratkaisua kaikkeen, vaan rationalismia, toimivia yhteiskuntajärjestelmiä, vakaita instituutioita ja asteittaista kehitystä kohti parempaa. Ennen kaikkea modernin oikeiston pitää muistaa puolustaa olemassa olevan lisäksi sitä kaikkea, mitä voi syntyä, kun ihmisille tarjotaan mahdollisuudet uuden luomiseen: hyvinvointia, teknologista kehitystä ja uusia innovaatioita.

Modernin oikeiston tehtävä on tarjota positiivinen, faktoihin perustuva näkymä tulevaisuudesta, joka on parempi kuin tämä päivä. Tarvitsemme empaattista edistysuskoa, joka luottaa ihmisiin, mutta pitää huolen, että kukaan ei putoa kyydistä.

TEESI 3