PANIIKKI EI PYSÄYTÄ ILMASTONMUUTOSTA, MUTTA SILTI SE TÄYTYY TEHDÄ

Ilmastonmuutos on kiistatta yksi merkittävimmistä ihmiskunnan tulevaisuutta muokkaavista ilmiöistä. Se on myös suurista muutosvoimista se, josta puhutaan kaikkein eniten.

Yksi keskustelua vaivaavista ongelmista on ehdottomuus ja ilmastonmuutoksen käyttäminen poliittisena lyömäaseena. Keskustelussa kaikkein tiukimman päästötavoitteen pöytään lyövä voittaa, vaikkei hän kykenisi esittämään minkäänlaista näköalaa siihen, miten kyseiseen tavoitteeseen voidaan päästä. Jos taas esittää konkreettisia ratkaisuja, saa usein kuulla, että tuo ei vielä riitä. Aiheen ympärillä pörräävien aktivistien kritisoimisesta saa usein niskaansa navakan ilmastonmuutosdenialistin viitan – riippumatta siitä, onko kritiikki perusteltua vai ei. Kaikesta huolimatta otamme tämän riskin.

Ensin on silti syytä todeta, että ilmastonmuutos on uhkakuva, jonka torjumiseksi tulee tehdä kaikki se, joka Suomen kaltaiselle valtiolle on mahdollista. Meidän tulee itse asettaa tiukat päästövähennystavoitteet ja toimia kaikilla kansainvälisillä foorumeilla sen puolesta, että näin tekevät myös muut. Samalla meidän tulee luoda realistinen tilannekuva siitä, minkälainen kehityskulku tällä hetkellä näyttää todennäköiseltä ja mitä se Suomen ja maailman näkökulmasta tarkoittaa. Myös ilmastopolitiikan pitää perustua siihen, mikä parhaan tieteellisen tiedon valossa on todennäköistä, ei silmien ummistamiseen tai perusteettomaan pelonlietsontaan.

Mihin se sitten johtaisi, jos kasvihuonekaasupäästöjä ei saada kuriin? Selvää on, että ilmastonmuutoksen seurauksena maapallon pintalämpötilat kohoavat ja merenpinta nousee, useiden arvioiden mukaan jopa 20-50 senttimetriä. Jäätiköt ja arktinen mannerjää kutistuvat niin, että vuosisadan loppuun mennessä arktinen alue voi joidenkin mallinnusten mukaan olla kesäisin kokonaan jäätön. Sään ääri-ilmiöt lisääntyvät, hirmumyrskyistä tulee voimakkaampia ja kuivista ja kuumista jaksoista rajumpia. Lisääntynyt haihtuminen saa sademäärät nousemaan globaalisti noin 3-5 prosenttia. Sade kuitenkin jakautuu epätasaisesti, jolloin eräillä alueilla kuivuus lisääntyy ja toisilla vetenä sekä lumena tulevasta sateesta tulee ongelma. Ekosysteemejä tuhoutuu sekä maalla että merissä, joissa ongelman aiheuttaa paitsi korkeampi lämpötila, myös siitä seuraava merivirtojen hidastuminen ja ph-tasapainon muuttuminen. Se johtaa useiden lajien sukupuuttoihin.

Lämpeneminen myös johtaa lisälämpenemiseen. Ennusteet sen vaikutuksista eivät ole täysin selviä, sillä myös tutkijat ovat erimielisiä siitä, mihin johdannaisvaikutuksiin esimerkiksi kolmen asteen maapallon lämpeneminen johtaisi ylivuosisataisella tähtäimellä. Monimutkaisten vaikutusten arvioiminen on hankalaa ja asiat voivat johtaa ennakoimattomiin ketjureaktioihin, jotka merkittävästi nopeuttavat lämpenemistä. Siksi myös tutkijat ovat erimielisiä siitä, kuinka paljon meillä oikein on aikaa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen ja kuinka dramaattisia sen vaikutukset olisivat, vaikka tiedeyhteisössä on yli 99 prosentin yksimielisyys siitä, että ilmastonmuutos todella on ihmisen aiheuttama.

Ilmeisiä ja nopeita ilmastonmuutoksen vaikutuksia ihmiselämään ovat maatalouden satojen heikkeneminen ja tuhoutuminen, sairauksien leviäminen aiempaa helpommin ja talouskasvun hidastuminen. Äärimmäiset sääilmiöt, hirmumyrskyt ja sateet yleistyvät joillakin alueilla, kun taas toisia koettelevat rajut helleaallot ja kuivuus. Infrastruktuuria tuhoutuu ja panostuksia joudutaan uuden luomisen sijaan tekemään vanhan korjaamiseen.

Berkeleyn yliopiston professori Solomon Hsiang on arvioinut, että maailman bruttokansantuote on vuosisadan vaihteessa 23 prosenttia pienempi kuin se olisi ilman ilmastonmuutoksen vaikutusta. Laskentatavasta ja odotetusta lämpenemisestä riippuen sama luku on paikoin muutama, paikoin kymmenen, ja paikoin jopa suurempi kuin Hsiangin arvio. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC arvioi, että bruttokansantuote on globaalisti noin kolme prosenttia pienempi vuonna 2100, jos maailman keskilämpötila on tällöin kaksi astetta kuin tilanteessa, jossa keskilämpötila olisi 1,5 astetta.

Hidastuvasta kasvusta kärsivät erityisesti maailman kaikkein köyhimmät. Edistysuskoa käsitelleessä luvussa kuvattu mekanismi siitä, kuinka vapaa vaihdanta, teknologian kehitys ja markkinatalous nostavat satoja miljoonia ja miljardeja ihmisiä köyhyydestä, hidastuu ja paikoin pysähtyy kokonaan. Maantieteellisesti vaikutukset osuvat erityisesti alueille, joissa köyhyyttä on myös tällä hetkellä enemmän, eli Afrikkaan, Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. IPCC:n mukaan 1-3 celsiusasteen lämpeneminen voi kuitenkin jopa hyödyttää joitain alueita, kun se haittaa toisia.

Pohjoinen ja Suomi sen mukana selviävät muita vähemmällä. Erään tuoreen tutkimuksen mukaan maailman yhteenlaskettu BTK olisi vuonna 2100 ilmastonmuutoksen seurauksena noin seitsemän prosenttia pienempi kuin se olisi ilman sitä. Jos taas Pariisin sopimuksen tavoitteeseen päästään, BKT olisi noin prosentin matalampi. Kiinnostavin laskelma liittyy kuitenkin Suomeen, jonka voi tutkimuksen perusteella laskea kuuluvan ilmastonmuutoksessa jopa voittajiin. Näin siksi, että Pariisin ilmastosopimuksen mukaisen kehityksen arvioidaan johtavan Suomen kohdalla suurempaan kasvun hidastumiseen kuin sen, että ilmastonmuutosta ei edes yritettäisi hillitä. Voiko tästä siis tehdä johtopäätöksen, että ilmastonmuutokselle ei tarvitse tehdä mitään ja voimme jatkaa kuin ennenkin? Ei tietenkään, sillä globalisoituvassa maailmassa ongelmat ovat yhteisiä ja pitkällä aikavälillä ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät huomattavan negatiivisina myös Suomessa. Jos ilmasto lämpenee yli kolme astetta, ovat sen seuraukset monesti peruuttamattomia. Lisäksi kyse on yhdestä tutkimuksesta, jonka tuloksiin liittyy lukematon määrä epävarmuuksia.

Pikemminkin tuloksesta on syytä lukea, että kuten ei muutenkaan politiikassa, myöskään ilmastonmuutoksen kohdalla analyysiä ei tule tehdä vain raflaavimman, omaa näkökulmaa parhaiten tukevan tai kiinnostavimman tutkimustuloksen pohjalta.

Eri oletukset, eri vaikutukset

Tällä hetkellä pitkäaikaiset ilmastomallinnukset ennustavat maapallon keskilämpötilan nousevan 1,8-4,0 astetta tämän vuosisadan loppuun mennessä. Eri mallien lopputulokset vaihtelevat pääosin sen mukaan, kuinka paljon kasvihuonekaasupäästöjä ne olettavat tulevaisuuteen. Jos ilmaston lämpenemistä kiihdyttävä saastuttaminen lopetettaisiin kokonaan heti, lämpenisi maapallo edelleen 0,5 astetta. Moni tutkija arvioi, että päästäksemme edes neljän asteen lämpenemiseen, meidän tulisi sekä vähentää päästöjä että kyetä poistamaan ilmakehästä jo nyt siellä olevia kasvihuonekaasuja. Entä jos siinäkään ei onnistuta?

Stanfordin yliopiston professorin Rob Jacksonin mukaan maailma on tällä hetkellä paljon lähempänä ilmastonmuutoksen ”katastrofiskenaariota” kuin haluaisimme ajatella. Tässä skenaariossa päästöjä ei saada kuriin ja saastuttaminen jatkuu pitkälle tuleville vuosikymmenille ja 2100-luvulle. Katastrofiskenaario on yksi neljästä vaihtoehtoisesta kehityskulusta tai asiantuntijakielellä RCP-skenaariosta, joita alan tutkijat usein käyttävät. Jokaiseen skenaarioon on upotettu eri oletus siitä, kuinka paljon maapallo lämpenee vuosisadan vaihteeseen mennessä. Näistä ihmiselämän kannalta myönteisin skenaario kantaa nimeä RCP 2,6 ja katastrofaalisin nimeä RCP 8,5. Tässä jälkimmäisessä kehityskulussa maapallo lämpenisi 4,9 asteella vuoteen 2100 mennessä. Koska kyse on globaalista keskiarvosta, lämpötila nousisi maalla vielä tätäkin enemmän, sillä merellä nousu olisi hieman maltillisempaa ja lämpötilojen nousu jakautuisi epätasaisesti eri puolilla maapalloa. RCP 8,5 on usein myös se skenaario, joka löytyy iltapäivälehtien kirkuvien otsikoiden takaa. Näin siksi, että rajumpi lämpenemisskenaario johtaa myös dramaattisempiin ennustettuihin vaikutuksiin, jotka helpommin puhkaisevat uutiskynnyksen.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset ihmiselämään eivät kuitenkaan rajoitu vain siihen, mihin ne intuitiivisesti rajaisimme, kuten maatalouden satojen ja ekosysteemien tuhoutumiseen sekä lajien sukupuuttoihin. Solomon Hsiangin mukaan lämpötiloilla on näiden lisäksi suuria negatiivisia vaikutuksia muun muassa työntekijöiden tehokkuuteen, lapsikuolleisuuteen sekä väkivaltaan.

Katastrofiskenaariota pidetään yleisesti hyvin epätodennäköisenä, mutta nykytahtia jatkaminen johtaisi liki siihen. Käytännössä kaikki sellaiset skenaariot, joissa päästäisiin Pariisin ilmastokokouksessa sovittuun kahden asteen tavoitteeseen, perustuvat sen sijaan ainakin osin sellaisen teknologian yleistymiseen, jolla kasvihuonekaasuja pystytään poistamaan ilmakehästä merkittävissä määrin. Tämä oletus on mukana myös jossain sellaisissa malleissa, jotka ennustavat kolmen asteen lämpenemistä.

Eikö napajään pitänyt jo sulaa?

Palataan vielä hetkeksi kirjassa aiemmin lainatun Hans Roslingin pariin. Roslingin mukaan meihin on sisäänrakennettuna hätävaisto, joka saa meidät haluamaan suoraa toimintaa välittömäksi ajatellun uhan edessä. Lienee ilmeistä, että ilmastonmuutos on laukaissut monella hätävaiston: kriisi koetaan niin voimakkaana, että sen ratkaisemiseksi vaaditaan suoraa, radikaalia toimintaa, johon voimme intuitiivisesti luottaa. Esimerkiksi komentotaloutta, kieltoja, uusia pistemäisiä veroja, tehdasinvestointien ja hakkuiden tekemättä jättämistä. Ajatellaan, että ohjauskeinojen tie on liian hidas ja julkisen vallan tulee ottaa käyttöön poikkeuksellisia välineitä.

Hätävaisto voi kuitenkin johtaa meitä pahasti harhaan. Ongelmat ovat monimutkaisia ja usein abstrakteja, eikä ilmeinen ratkaisu useinkaan ole paras. Pelko ja paniikki voivat johtaa hätäiltyihin ja harkitsemattomiin päätöksiin, joiden seuraukset ovat arvaamattomia. Ilmastonmuutoksen torjuminen on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta niin tärkeä asia, että meillä ei ole varaa tehdä huonoja päätöksiä, jotka eivät perustu parhaaseen mahdolliseen analyysiin.

Tilanne on ilmastoratkaisuja haluavalle monella tapaa hankala: koska uhan realisoituminen täysimääräisesti asettuu pitkälle tulevaisuuteen, on tietoisuuden luominen ongelmasta ollut melko hankalaa, mikä osaltaan on näkynyt ihmisten ja päättäjien haluttomuutena ryhtyä pitkälle meneviin toimiin sen pysäyttämiseksi. On kiistatonta, että meidän olisi pitänyt ryhtyä toimenpiteisiin jo paljon aikaisemmin. Toisaalta liika kriisipuhe ja hätävaiston sokaisema ajattelu voi estää analyyttisen kokonaiskuvan muodostamista sekä ohjata helppoihin ja selkeisiin, mutta pidemmällä tähtäimellä tehottomiin tai jopa tuhoisiin ratkaisuihin. Ylidramatisoiva ja alarmistinen puhe syö myös itse asian uskottavuutta.

Osa voi muistaa esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailun veteraanin, entisen Yhdysvaltain varapresidentti Al Gore kertoneen Kööpenhaminan ilmastokokouksessa vuonna 2009, että koko pohjoinen napa-alue on 75 prosentin todennäköisyydellä kesäkuukausina sula jo 2010-luvun puolivälissä. Saman maan silloinen senaattori John Kerry taas kirjoitti vuonna 2009, että tutkijat ennustavan koko jääpeitteen olevan poissa vuoden 2013 kesällä. Kerryn onneksi jäät eivät sulaneet, mutta hänestä tuli kyseisenä vuonna Yhdysvaltain ulkoministeri. Gore taas on noussut aktivisminsa kautta epäonnistuneesta presidenttiehdokkaasta Nobel-palkituksi ilmastoguruksi, joka nauttii laajaa arvostusta ympäri maailman.

Gore ja Kerry – sekä heidän siteeraamansa tutkijat – eivät ole ensimmäisiä, jotka ovat epäonnistuneet ilmastoennustuksissaan. Eri tuomionpäivän profeetat ovat ainakin 1960-luvulta lähtien ennustaneet ihmiskunnan kannalta välttämättömien resurssien loppuvan vääjäämättä. 1980-luvun piti näiden ennustusten mukaan olla nälänhädän vuosikymmen ja elämän maapallolla olla juuri nyt merkittävästi huonompaa, ei monin verroin parempaa, kuin ennustusten syntyaikoina.

Goren ja Kerryn epäonnistuneet ennustukset eivät kuitenkaan ole merkki siitä, että alan tutkijat olisivat jotenkin kollektiivisesti väärässä. Se on ennen kaikkea esimerkki poliitikkojen harjoittamasta liioittelusta ja pahimman skenaarion esittämisestä todennäköisimpänä skenaariona. Siihen monet ilmastoaktivistit syyllistyvät myös tänä päivänä. Esimerkiksi tämän tekstin kirjoittamista edeltäneiden viikkojen aikana olemme medioissa saaneet kuulla, että ihmiskunnalla on ”vain kuukausia aikaa” ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen ja että olemme ”peruuttamattomasti matkalla kohti sivilisaation loppua”. Molemmat ovat poskettoman liioiteltuja väitteitä, vaikka ilmastotoimien tarve on aivan todellinen.

Kuukausien sijaan meillä on edessä pikemminkin vuosikymmenten ja vuosisatojen mittainen kamppailu ilmastonmuutosta vastaan ja maapallon luonnonvarojen kestävän käytön puolesta. Goren ja Kerryn maalaama virheellinen kuva on kuitenkin ollut siinä määrin onnellinen, että se on ollut virheellinen positiiviseen suuntaan. Se on vaatinut tekemään enemmän, ei vähemmän. Olisi helppo ajatella, että se on siksi vaaraton. Se olisi väärä ajatus.

Luottamuspääomaa ei riitä valheille

Virheellisen tiedon leviäminen on ensinnäkin aina ongelma. Gore ja Kerry varmasti tiesivät, että heidän referoimansa ennustukset eivät edustaneet parasta mahdollista tieteellistä arviota, vaan parhaiten heidän tavoitettaan tukevaa arviota. Myöskään ilmastonmuutoksen kohdalla tarkoitus ei pyhitä keinoja. Tahallisesti virheellisen kuvan antaminen on väärin, vaikka sillä pyrittäisiin oikeaan tavoitteeseen.

Pahimpien mahdollisten kehityskulkujen esittämisestä todennäköisimpinä kehityskulkuina muodostuu lisäksi nopeasti ongelma, joka haittaa koko ilmastonmuutoksen vastaista työtä. On vain ajan kysymys, milloin ihmiset myös Suomessa ja Euroopassa alkavat menettää uskoaan toinen toistaan suurempaa katastrofia ennustaviin – mutta kuitenkin lopulta toteutumatta jääviin – arvioihin. Samalla luottamus horjuu koko ilmastonmuutosta koskevaan tiedeyhteisön konsensukseen. Syyllinen tähän ei ole tiedeyhteisö, vaan tutkimustuloksia väärin referoivat poliitikot, aktivistit ja media.

Ihmiskunnalla on edessään jopa vuosisatoja kestävä ilmastonmuutoksen vastainen kamppailu ja usko sen tarpeellisuuteen matkan varrella vielä monesti koetuksella. On huolestuttavaa, että luottamuspääomaa syödään jo nyt tällaisella tahdilla. Goren ja Kerryn lausunnot ovat jo päätyneet ilmastonmuutoksen kieltävän Yhdysvaltain laitaoikeiston tehokkaiksi lyömäaseiksi, jotka osaltaan ruokkivat maassa yleistä ilmastonmuutoksen kieltämistä. Sama kohtalo on todennäköisesti edessä myös niillä poliitikoilla, jotka nyt noudattavat samanlaista valikoivaa suhtatumista ilmastonmuutosta koskeviin ennustuksiin.

IPCC:n raportit antavat poliittiselle päättäjälle kuitenkin jopa poikkeuksellisen kokonaisvaltaisen ja varman kuvan ilmiöstä nimeltä ilmastonmuutos. Kuva on huolestuttava, mutta ei sellainen, jonka viljelemiseen jotkut aktivistit syyllistyvät. Goren ja Kerryn esimerkit taas ovat hyvä muistutus siitä, että myös ilmastonmuutoksen kohdalla on hyvä harjoittaa aivan normaalia lähdekritiikkiä ja pyrkiä muodostamaan eri tutkijoiden ja metodien tuottamista tuloksista mahdollisimman hyvä kokonaiskuva, kuten minkä tahansa muunkin asian kohdalla. Sen perusteella ihmiskunnalla ei todella ole loputtomasti aikaa ongelman ratkaisemiseen, vaan asia on otettava äärimmäisen vakavasti, mutta maailma ei ole muuttumassa peruuttamattomasti vielä huomenna tai edes aivan tulevina vuosina. Kehitys kohti hiilineutraalia tulevaisuutta on sen sijaan välttämätöntä saada kiihtymään jo nyt, eikä päätöksiä ole varaa lykätä.

Enemmän kasvua, vähemmän päästöjä

Täysin toimettomiksi ilmastonmuutoksen torjunnassa ei ole tähänkään mennessä jääty, vaikka usein Suomessakin kuulee sanottavan, että emme ole tehneet mitään. Osa kehityskuluista on tapahtunut itsestään tai ainakin ilman pakottavaa julkisen vallan sääntelyä.

Osa aiemmin resurssi-intensiivisestä kuluttamisesta tapahtuu nyt digitaalisesti. Kuinka moni meistä esimerkiksi vielä ostaa CD-levyjä? Jakamistalous valtaa alaa erityisesti suurimmissa kaupungeissa ja palveluiden osuus kulutuksesta kasvaa jatkuvasti, kun tavaroiden osuus puolestaan laskee. Kulutamme edelleen aivan liikaa materiaa, mutta suunta on monien resurssien kannalta oikea.

Myös vihreisiin teknologioihin ohjautuu jatkuvasti enemmän investointeja, kun esimerkiksi Norjan ja Saudi-Arabian valtavat öljyrahastot ovat alkaneet myydä osuuksiaan öljy- ja kaasuvarannoista sekä sijoittamaan vahvemmin uusiutuvaan energiaan. Vihreitä investointejaan lisää jatkuvasti myös Euroopan investointipankki. Jo pelkästään se, että Norjan tuhannen miljardin dollarin rahasto ryhtyy satsaamaan aurinko- ja tuulivoimaan sekä muihin uusiutuvan energian hankkeisiin, on teknologioiden yleistymisen kannalta valtava asia. Päätöksen ennakoidaan muun muassa alentavan päästöttömän energian hintaa ja nopeuttavan globaalia siirtymää pois hiilen käytöstä.

Euroopan unioni ja monet muutkin maat ovat myös pystyneet kääntämään kokonaispäästöjään lievään laskusuuntaan 2010-luvulla. Ekonomistit puhuvat tässä yhteydessä usein niin sanotusta Kuznetsin kurvista. Ympäristökontekstissa termi tarkoittaa sitä, että valtion vaurastuessa sen päästöt ja ympäristökuormitus ensin kasvavat, mutta sitten vähenevät. Taustalla on se, että ihmiset, jotka eivät joudu tinkimään perustarpeistaan vähentääkseen ilmastokuormitustaan, ovat siihen valmiimpia ja vaatimat hanakammin toimia myös päättäjiltään.

Todellisuudesta on löydettävissä logiikalle runsasta, mutta ei kiistatonta näyttöä. Yhdysvaltalaisen World Resources Institute -ajatushautomon analyysin mukaan vuosina 2000-2014 yhteensä 21 maata onnistui yhdistämään hiilipäästöjen laskun ja talouden kasvun. Ajatushautomo tarkasteli analyysissä 67 maata ja vertaili näiden tilastoituja päästöjä sekä bruttokansantuotteen kasvua. Esimerkiksi Slovakiassa talous kasvoi 75 prosenttia ja päästöt vähenivät 22 prosenttia vuodesta 2000 vuoteen 2014. Romaniassa lukemat olivat 65 prosenttia ja -22 prosenttia ja Suomessakin varsin kohtalaiset 18 prosenttia ja -18 prosenttia. Laajemmassa, kaikki maailman valtiot kattaneessa analyysissä vastaavia kasvun ja päästöleikkauksen yhdistäneitä maita löytyi 35.

Toinen tapa tarkastella kehitystä on verrata sitä, kuinka paljon CO2-päästöjä dollarin lisäys bruttokansantuotteeseen tuottaa. Sen osalta olemme nähneet melko tasaista laskua globaalisti jo 1940-luvulta lähtien. Se tarkoittaa, että jokainen lisäeuro tai -dollari talouskasvua on jatkuvasti pienempi lisäkuormitus ilmastolle ja ympäristölle. Tätä ennen jokainen lisädollari kasvua tarkoitti jatkuvasti suurempaa päästölisäystä. Kun yhteiskunnat vaurastuvat, niiden energiankäyttö tehostuu ja kulutustottumukset muuttuvat.

Tulokset eivät tarkoita, että jo tehty riittäisi. Edes ne valtiot, jotka ovat kyenneet samanaikaisesti laskemaan päästöjään ja kasvattamaan bruttokansantuotettaan, eivät ole kyenneet leikkaamaan päästöjään tarpeeksi. Ylivoimaisesti merkittävin osa maailman maista ei ole vielä kyennyt yhdistämään näitä kahta. Ilmastonmuutosta ei pystytä torjumaan ilman päätöksiä, joista osa voi lyhyellä tähtäimellä myös hidastaa kasvua.

Tavoitteena ei kuitenkaan koskaan voi olla nimenomaan talouskasvun hidastaminen, vaan kyseessä on tällöin joidenkin välttämättömien ilmastotoimien sivuvaikutus. Kasvua hidastavat päätökset ovat hyviä vain silloin, jos ne luovat pidemmällä tähtäimellä näköalaa hiilineutraalista talouskasvusta ja suuntaavat markkinoiden katsetta kohti ympäristöystävällisiä ja vähäpäästöisiä ratkaisuja.

Vain vaurastuva maailma voi ratkaista ilmastokriisin

Ilmastonmuutoksen torjuminen ja talouskasvu eivät siis ole substituutteja, vaan kiinteässä yhteydessä. Molemmat tarvitsevat toista ja ideologinen talouskasvun vastustaminen on vahingoksi paitsi ihmiselämälle, myös ilmastonmuutoksen torjumiselle. Supistuvan talouden maailma olisi epävakaampi, pahoinvoivempi, väkivaltaisempi ja lisääntyvän äärimmäisen köyhyyden riivaama. Tällainen maailma ei taatusti kykenisi tuottamaan niitä korkean teknologian innovaatioita ja investointeja puhtaaseen energiaan, joita ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää.

Monella tapaa ilmastonmuutosta hidastava mekanismi on jo nykyisin sisäänrakennettuna talousjärjestelmäämme: kun jokin resurssi uhkaa loppua, sen hinta nousee, mikä taas ohjaa meitä etsimään vaihtoehtoisia ratkaisuja. Siksi esimerkiksi 1960-luvun tuomionpäivän ennustukset eri raaka-aineiden loppumisesta eivät ole toteutuneet. Kun jokin resurssi on käynyt vähiin, samaan lopputulokseen on ryhdytty pyrkimään eri prosessilla ja eri resursseilla.

Hiilipäästöjen kohdalla haasteen muodostaa se, että fossiiliset polttoaineet eivät uhkaa loppua, ja niiden käyttäminen on edelleen monesti kustannustehokasta. Sen sijaan maapallon kantokyky alkaa olla pahasti ylitetty, mikä ei vielä riittävästi näy saastuttamisen hinnassa. Ilmastonmuutoksen haaste ei näin ratkea itsestään, vaan vaatii monipuolisia politiikkatoimia.

Ilmastonmuutoksen torjuminen ei ole mahdotonta eikä haaste anna aihetta toivottomuuteen. Maailma on myös ennen kyennyt ratkaisemaan suuria ympäristöhaasteita. 1960-luvulla tehdyt sopimukset ovat rajoittaneet ydintestaamista ja vähentäneet säteilyn päätymistä ilmakehään. 1980- ja 1990-luvuilla pystyimme sopimaan happosateita estävistä maailmanlaajuisista toimista. Otsonikadon globaalit torjuntatoimet taas ovat osoittautumassa siinä määrin tehokkaiksi, että otsonikerroksen arvioidaan palautuvan ennalleen noin vuoteen 2050 mennessä. Näihin verrattuna kasvihuonekaasupäästöjen aiheuttama ilmastonmuutos on haasteena suurempi ja kokonaisvaltaisempi, mutta ei ensimmäinen rajat ylittävä ympäristöongelma.

Jotta pystymme rajaamaan lämpenemisen kahteen asteeseen, meidän pitäisi puolittaa kasvihuonekaasupäästöt vuoteen 2050 mennessä ja nollata ne vuosisadan loppuun mennessä. Tällä hetkellä olemme vauhdista kaukana ja uusiutumattomat energialähteet tyydyttävät edelleen 86 prosenttia globaalista energiantarpeesta. Meillä on kuitenkin jo nyt olemassa useita työkaluja ja tapoja ongelman ratkaisuun, mutta niitä on uskallettava käyttää. Tarvitsemme kansainvälisiä sopimuksia ja instituutioita sekä viisasti säänneltyjä markkinoita, emme paluuta metsästäjäkeräilijöiksi, esiteolliseen yhteiskuntaan tai maailmanlaajuista lihakieltoa.

Ainoa realistinen resepti edellä kuvatun tavoitteen saavuttamiseen on yhdistelmä päästövähennyksiä ja päästökompensaatioita – sekä lakisääteisiä että vapaaehtoisia. On kiistatonta, että meidän pitää monelta osin muuttaa kulutustottumuksiamme. Se ei kuitenkaan ole kaikilta osin mahdollista tai järkevää. Teknologian kehitys ja moni tuleva innovaatio mahdollistavat samojen asioiden tekemisen pienemmillä päästöillä, kunhan pidämme kiinni niiden synnyn mahdollistavasta yhteiskuntarakenteesta. Meidän on ymmärrettävä, että moderni yhteiskunta ja talouskasvusta syntyvä inhimillisen hyvinvoinnin lisääntyminen ovat edellytys ratkaisun löytymiseen – ei haaste itsessään.

Asiaa voi havainnollistaa esimerkiksi lihansyöntiä koskevalla esimerkillä. Tällä hetkellä suomalaiset syövät keskimäärin 81 kiloa lihaa vuodessa. Jos koko maailma söisi yhtä paljon, ekosysteemimme eivät kestäisi sen aiheuttamaa rasitusta, minkä lisäksi lihantuotannosta aiheutuu merkittävästi hiilipäästöjä. Suomalaisen punaisen lihan kohdalla päästöt ovat noin 15 hiilidioksidiekvivalenttia (CO2 ekv/kg) ja broilerin kohdalla noin viidesosa tästä, mutta esimerkiksi perunoilla ja juureksilla vain alle 0,4 kg CO2 ekv/kg. Hiilidioksidiekvivalentti kuvaa ihmisen tuottamien kasvihuonekaasujen ilmastovaikutusta.

Ei ole kuitenkaan mitenkään utopistista odottaa, että punaisen lihan sijaan syömme tulevaisuudessa yhä useammin synteettistä lihaa, jonka ilmastokuormitus on pienempi, lähes perunoiden ja juuresten nykytasoa. Oikeastaan synteettisen, eli laboratorioissa kasvatetun, lihan ensimmäisiä kaupallisia sovellutuksia odotellaan (ainakin joihinkin kalliimpiin ravintoloihin) jo vuonna 2021. Myös maanviljelyssä tulevaisuudessa tapahtuvat innovaatiot tulevat eittämättä olemaan suuria. Siksi ilmastonmuutoksesta huolestuneen on syytä pohtia, onko tehokkaampaa taistella kulttuurisotia lihansyöjiä vastaan vai esimerkiksi toimia sen puolesta, että synteettisen lihan tutkimukseen ja tuotekehitykseen satsataan riittävästi. Lisäksi politiikkatoimia tarvitaan nykyistä enemmän sen puolesta, että emme pystytä edellä kuvatun kaltaisten uusien innovaatioiden synnylle liiallisia sääntelyesteitä.

Ilmastopolitiikka tarvitsee maltillista oikeistoa

Ilmastonmuutoksen torjuminen on kuitenkin kiistatta vaikeaa. Sellainen maailma, jossa siinä ei onnistuta, on köyhempi ja pahoinvoivempi kuin sellainen, jossa lämpeneminen saadaan kuriin. Pitkään keskeinen haaste ilmastoratkaisujen hakemisessa on ollut se, että siihen ei ole ollut tahtoa. Koska kyse on meidän yhteisestä hyödykkeestämme – maapallosta – ei kukaan ole kyennyt johtamaan yhteisiä toimenpiteitä sen suojelemiseksi. Kyse on niin sanotusta yhteismaan ongelmasta. Hyöty saastuttamisesta on liian pitkään jäänyt yksilölle, yritykselle ja valtiolle, kun haitat ovat jääneet koko ihmiskunnan kannettavaksi.

Viime vuosina ilmastonmuutos on kuitenkin noussut nopeasti puheenaiheeksi, ja siitä on erityisesti läntisessä Euroopassa muodostunut myös politiikan keskeinen teema, joka määrittelee yhä useamman äänestyspäätöstä. Vaaleissa tämä on näkynyt muun muassa vihreiden nousuna marginaaliliikkeestä keskisuureksi puolueeksi useassa Länsi-Euroopan maassa. Julkisessa keskustelussa puhe ilmastonmuutoksesta ja vihreistä nivoutuu usein yhteen. Vihreillä on vahva omistajuus teemasta, vähän samaan tapaan kuin keskustaoikeistolla on pitkään ollut verotuksesta ja talouspolitiikasta.

Vaikka ilmastonmuutoksen nousu politiikan agendalle on voittopuolisesti hyvin positiivinen asia, sillä se pakottaa yhä useammat toimimaan sen torjumiseksi, on aiheen symbioosi vihreän liikkeen kanssa vaarallinen. Usein ilmastonmuutoksen varjolla ja vihreän liikkeen puitteissa nimittäin ajetaan ratkaisuja, jotka eivät ratkaise ilmastonmuutoksen haastetta, vaan edistävät muita ideologisia tavoitteita. Tähän vihreillä on toki kaikki oikeus. Kyse ei ole yhden asian liikkeestä, vaan nykyisin jo keskisuuresta yleiseurooppalaisesta puolueperheestä, jonka ideologian ytimessä on ympäristöasioiden lisäksi muun muassa vasemmistolainen talousajattelu.

Vihreät vastustavat ydinvoimaa, geenimuunneltua ruokaa, lähes kaikenlaista vapaakauppaa sekä läntisiä turvallisuuspoliittisia rakenteita, kuten Natoa ja syvempää eurooppalaista puolustusyhteistyötä. Vihreät ovat omasta mielestään kiistattoman vilpittömästi ilmaston ja ympäristön puolella, mutta puolueen tarjoama ideologinen kokonaisuus on riittämätön vastaamaan niihin moninaisiin tulevaisuuden haasteisiin, joiden rinnalla myös ilmastonmuutoksen torjumiseen tulee löytää ratkaisut.

Käyttämätön mahdollisuus

Maltilliselle oikeistolle merkittäväksi tulevaisuuden haasteeksi muodostuu vihreiden ilmasto- ja ympäristöpoliittisen omistajuuden haastaminen. Yhä useampi nuori ja vanhempikin haluaa varsinkin läntisessä Euroopassa äänestää puoluetta, joka on kaikkein eniten ilmaston puolella, sillä ilmaston puolella olevien ajatellaan olevan tulevaisuuden puolella. Nyt tuo puolue näyttää olevan – ja eräissä maissa myös aidosti on – vihreät. Se näkyy vihreiden suurena nuorisokannatuksena lähes kaikkialla Länsi-Euroopassa, jossa puolue on alaikäisten ja nuorten äänestäjien keskuudessa usein suurin tai vähintään suurimpia puolueita, vaikka sen ääniosuus koko väestön tasolla olisi pieni tai keskisuuri.

Vihreiden poliittinen linja asettaa sen kuitenkin alttiiksi laajalle joukolle älyllistä kritiikkiä. Sen vastustus ydinvoimaa kohtaan on esimerkiksi Saksassa ollut merkittävä syyllinen ilmastopäästöjen kannalta katastrofaaliseen päätökseen sulkea maan ydinvoimalat, mikä on käytännössä johtanut saastuttavan hiilivoiman lisääntyneeseen käyttöön. Suomessa vihreät ovat kahdesti marssineet hallituksesta ydinvoimapäätöksen seurauksena. Vihreiden vastustamalla geenimuunnellulla ruualla taas on todettu WHO:n tutkimuksissa olevan huomattavia ruuantuotannon tehokkuushyötyjä ja esimerkiksi Euroopan komission tutkimuspääosasto on raportissaan todennut, että yli 500 riippumattoman tutkimusryhmän yli 130 tutkimusprojektia yli 25 vuodelta osoittavat, ettei 123 geenimuuntelu ole sen vaarallisempaa kuin perinteiset jalostustekniikat. Monet tutkijat huomauttavat, että vihreiden monesti suosima luomuviljely, joka vaatii verrokkejaan huomattavasti enemmän maatalousmaata, ei ole kovin vihreää eikä kestävää.

Oma lukunsa ovat puolueen sisällä alaa valtaava talouskasvun vastustaminen, jonka ajatellaan olevan tarpeen ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi, sekä ajoittain esiintyvät vaatimukset ”vihreästä komentotaloudesta”, jossa osin tai kokonaan hylättäisiin liberaalidemokraattisen markkinatalousyhteiskunnan periaatteet. Ajatuksista ensimmäinen on virheellinen, toinen aidosti vaarallinen. Molemmat eittämättä riistäisivät suurelta osalta maailmaa sen hyvinvoinnin kasvun, jota olemme 1900-luvulla nähneet, ja joka juuri nyt näyttää jatkuvan pitkälle tulevaisuuteen.

Vihreiden epärationaaliset ratkaisut ilmastonmuutoksen rationaaliseen uhkaan tarjoavat modernille oikeistolle mahdollisuuden vallata ilmastonmuutos teemana vihreiltä ja olla keskeinen osa ihmiskunnan suurimman uhan ratkaisua.

Ilmastopoliittinen laiskuus

Ilmastonmuutoksen kaappaaminen oikeistolaisen ajattelun ytimeen ei onnistu laiskalla viherpesulla, jossa toistetaan liturgiaa ilmastonmuutoksen torjunnan välttämättömyydestä. Alistumme siihen edelleen liian usein. Se ei myöskään onnistu listamaalla ”kunnianhimoisia ilmastotavoitteita”, jotka muuttuvat paperitiikereiksi heti, kun tavoitteissa mennään konkretian tasolle.

Ilmastonmuutoksen omiminen osaksi oikeiston ideologista ydintä vaatii ensinnäkin sen kokonaisvaltaisen tunnustamisen, että ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on ihmiskunnan ja politiikan keskeisimpiä tavoitteita. Se on sitä jo nyt, eikä merkitys ole vähenevä, vaan kasvava. Tämän ajatuksen pitää iskostua maltillisen oikeiston ajatusmaailmaan samalla intensiteetillä kuin sinne on iskostunut alhaisten veroasteiden, vapaakaupan ja läntisten kansainvälisten rakenteiden puolustaminen – siis niin, että tavoitteita ei tarvitse pakonomaisesti toistaa, sillä kaikki muutenkin tietävät niiden olevan olemassa. Toistaiseksi tässä on Euroopassa onnistunut vain harva keskustaoikeistolainen puolue.

Ilmastodenialismille ei voida jättää tilaa. Ilmastonmuutokseen tulee suhtautua kuin mihin tahansa suureen poliittiseen haasteeseen: rationaalisesti, faktapohjalta ja konkreettisten ratkaisujen kautta. Usein se voi tarkoittaa viestinnässä erilaista tyyliä kuin esimerkiksi vihreillä, mutta sisällöllisesti linjaa, joka esittää ongelmaan tehokkaampia ratkaisuja kuin tunnepohjalta operoiva vasemmistolainen vastineensa.

Maltillisen oikeiston on ymmärrettävä, että ilmastonmuutoksen kohdalla kyse on niin mittavasta ja pysyvästä yhteiskunnallisesta haasteesta, että siihen suhtautuminen kädenlämpöisesti ja teeman välttely ei pidemmällä tähtäimellä kuin kiihdytä koko eurooppalaisen puolueperheen laskusuhdannetta. Äänestäjien on tiedettävä, että maltillinen oikeisto on ilmaston ja ympäristön puolella samalla tavalla intuitiivisesti kuin kaikki tietävät maltillisen oikeiston olevan vapaan markkinatalouden, matalamman verotuksen ja järkevän taloudenpidon puolella.

Monelle eurooppalaiselle keskustaoikeistolaiselle puolueelle tämä itsessään on kova haaste, eikä muutos tapahdu hetkessä. Uuden elementin puristaminen puolueen ideologiseen ytimeen on myös tehtävä, johon harva puolue kykenee varsinkaan silloin, kun kannatus on laskussa. Helppoa se ei tule olemaan myöskään kokoomukselle.

Uskottavia ilmastoratkaisuja, ei identiteettipolitiikkaa

Voimme melko turvallisesti luottaa suomalaisten tietävän, että ilmastonmuutos on ratkaistava, mutta haluavan tehdä sen mahdollisimman tehokkaasti, järkevästi ja yhdessä kansainvälisen yhteisön kanssa. Moraaliposeeraaminen on sen sijaan aina ollut meille vierasta.

Olennaista ei ole, kuinka monta vegaania Suomessa on. Olennaista on se, miten pystymme yhteiskuntana siirtymään kohti päästötöntä energiantuotantoa, parantamaan energiatehokkuuttamme, vähentämään liikenteen päästöjä, kuluttamaan aineettomammin ja luomaan puitteet sellaisille innovaatioille, joilla voidaan korjata ilmastolle jo aiheutunutta vahinkoa. On keskityttävä isoihin asioihin, joilla on oikeasti merkitystä.

Ilmastonmuutoksen nostaminen oikeiston agendan kärkipaikoille ei kuitenkaan saa tarkoittaa vihreiltä lainaamista. Huonoin mahdollinen ajatus on kokoomuksen ja muun maltillisen oikeiston mieltäminen vihreiden kevytversiona. Sellaisena, joka kyllä melkein maistuu aidolta, muttei koskaan voi olla yhtä hyvää kuin alkuperäinen. Onnistuneeseen lopputulokseen päästään sen sijaan vain kunnianhimoisen ajatus- ja ohjelmatyön kautta. Kuten politiikassa yleensäkin, myös ilmastonmuutoksen kohdalla uskottavuus syntyy ainoastaan silloin, kun oma linja on kristallinkirkas ja sisällöltään uskottava.

Ilmastonmuutoksen kohdalla tuo ratkaisu tarkoittaa vaihtoehtoa, jossa katse käännettään nollapäästövuosilukujen sijaan konkreettisiin toimiin ja ratkaisuihin. Myös tämän ratkaisun ytimessä on oltava edistysusko: ajatus siitä, että ihmisten luovuus ja kunnianhimo kantavat, kunhan ne vapautetaan valloilleen oikeanlaisten kannusteiden alla. Kokoomuksen ja keskustaoikeiston tulee olla tiukka vastavoima degrowth-ajatuksille ja puheille vihreästä komentotaloudesta. Tämä ei ole vaikeaa. Vaikeaa sen sijaan on vaihtoehtojen tarjoaminen: miten maltillisen oikeiston puolustama liberaalidemokraattinen markkinatalousyhteiskunta ratkaisee ilmastonmuutoksen? Miten tämä ratkaisu puetaan ymmärrettävään muotoon ja miten se omaksutaan osaksi puoleen ideologista ydintä? Nimenomaan tämän näkymän maalaaminen on kuitenkin olennaista, jotta ilmastonmuutos pystytään omimaan länsimaisen maltillisen oikeiston teemaksi uskottavasti. Se on myös välttämätöntä, jos maailma aidosti halutaan pelastaa ilmastonmuutoksen vitsauksilta.

Kokonaisvaltaisesti uskottava ilmastoratkaisu on parhaimmillaankin vain osatotuus monimutkaisesta kokonaisuudesta. Emme edes pyri sellaisen esittämiseen tässä kirjassa ja juuri nyt. Eräitä ajatuksia on kuitenkin mahdollista esittää. Ne voisivat muodostaa ratkaisun rungon ja ajatuksellisen ytimen.

Olennaisin osa modernin oikeiston ilmastoratkaisua on saastuttamisen hinnoitteleminen oikein ja ennustettavasti, mikä mahdollistaa investointien ohjautumisen kohti puhtaampia ratkaisuja. Tähän globaalisti käyttökelpoisin – vaikkakin vielä vajavainen – tarjolla oleva väline on päästökauppa, jota tulisi pyrkiä kiristämään ja laajentamaan. Pelokkaasti ei tulisi suhtautua myöskään sellaiseen hiiliveroon, jolla pystyttäisiin verottamaan kotimaisen tuotannon lisäksi myös maahantuontia maista, jotka eivät verota hiilipäästöjä. Tällaisen ratkaisujen tulisi tapahtua vähintään Euroopan unionin tasolla, mieluusti globaalisti, mitä Suomi on kokoomuksen ja entisen valtiovarainministeri Petteri Orpon johdolla myös ajanut.

Keinosta riippumatta olennaisinta on, että saastuttaja maksaa -periaate pystytään tuomaan mahdollisimman läpileikkaavasti ja neutraalisti osaksi talousjärjestelmää. Kielteisesti tulisi sen sijaa suhtautua pistemäisiin veroihin, kuten lento- ja lihaveroon, jotka vääristävät markkinoita ja johtavat tehokkuustappioihin. Keinot ovat tehokkaita poliittisen keskustelun vastakkainasettelussa, mutta eivät itse tavoitteensa toteuttamisessa.

Olennaista ratkaisun hakemisessa on talouskasvun ja hiilipäästöjen kasvun välisen kohtalonyhteyden katkaiseminen. Historiallisesti yhteys on ollut melko vahva: kun talous on kasvanut, myös päästöt ovat kasvaneet. Mitään syytä siihen, miksi näin tulisi olla myös jatkossa, ei kuitenkaan ole. Tätä väitettä tukee erityisesti se, että monessa maassa kohtalonyhteys on jo katkaistu.

Pidetään kaikki mukana

Päästöjen oikean hinnoittelun kääntöpuolena on lisääntynyt kulurasitus, joka jakautuu epätasaisesti. Keskeinen kysymys on siten myös se, miten tuo potti käytetään mahdollisimman tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti.

Oikeudenmukaisuuden osalta olennaista on, että ihmisten kulurakenne ei muutu mahdottomaksi. Siksi osa päästöjen haittaverotuksen kautta kerättävistä varoista on ohjattava veronkevennyksiin ja kompensaatioihin, joilla tuetaan siirtymää kohti vähäpäästöisempiä elintapoja.

Olennaista on, että ihmiset kokevat tehdyt politiikkatoimet oikeutettuina: perusteltuina, loogisina ja eri ihmisiä yhdenvertaisesti kohtelevina. Ilmastonmuutoksen pysäyttämisen nimissä omaa toimintaansa muuttamaan joutuvien täytyy ensinnäkin ymmärtää, miksi siihen johtavia päätöksiä tehdään. Meidän täytyy pystyä konkretisoimaan hyödyt, joita jollakin päätöksellä saadaan, ja vastustaa rohkeasti sellaisia toimia, joissa hyödyt ovat haittoja pienemmät. Esimerkkinä voidaan mainita lämmityspolttoaineen verotus, jonka kiristäminen ilman kompensaatioita – esimerkiksi investointitukia, jotka tukevat ihmisiä siirtymässä ilmastoystävällisimpiin lämmitysmuotoihin – koetaan taatusti erittäin epäoikeudenmukaisena. Pitkien etäisyyksien maassa myös autoilun lisääntyvä kulurasitus on omiaan lisäämään epäoikeudenmukaisuuden kokemusta, vaikka liikkumisen päästöjen leikkaaminen tuleekin olla yksi politiikan keskeisistä tavoitteista.

Kun vihervasemmisto perustaa ilmastopolitiikkansa pakkoon, kieltoihin ja aktivismiin, on maltillisen oikeiston perustettava omansa edistysuskoon, toimiviin kannusteisiin ja tutkittuun tietoon. Maltillisen oikeiston ilmastopolitiikan johtotähtenä tulee olla, että toimenpiteet ovat alisteisia tavoitteille, ei toisinpäin. Identiteetin sijaan maltillisen oikeiston ilmastopolitiikka rakentaa hiilineutraalia tulevaisuutta. Siinä onnistuaksemme meidän on pystyttävä haastamaan myös yhteiskunnallinen diskurssi, jossa ”eniten kieltävä” on eniten ilmaston puolella. Tästä nähtiin surkeita esimerkkejä eduskuntavaalien alla, jossa esimerkiksi polttomoottoriautojen kiellon vaatiminen nosti pisteitä median ilmastoindeksissä, vaikka toimenpiteen realistisuus, teho ja oikeasuhtaisuus ovat vähintään kyseenalaisia. Kun keskitymme esimerkiksi energiapolitiikan suuriin kysymyksiin ja ajamme voimakkaasti sellaisia EU-tason ja globaaleja toimia, jotka saavat aikaan todellisia muutoksia, voimme huoletta jättää ihmisten ruokapöytien arvostelun muille.

Politiikka antaa suunnan ja kannusteet

Pelkästään valtiojohtoisesti ongelmaa ei ratkaista. Yritykset, kaupungit ja erilaiset muut yhteisöt luovat jo nyt innovaatioita, joita ei koskaan syntyisi Arkadianmäeltä käsin. Hallituksen ja eduskunnan ei tule kuvitella itseään toimijana, joka pystyy kertomaan, mitkä ovat kussakin tilanteessa ja kullakin alalla parhaita ratkaisuja.

Poliitikkojen vastuulla on sen sijaan antaa suunta, jota kohti kuljemme, sekä kannusteita eri välitavoitteiden saavuttamiseksi. On lisäksi muistettava, että Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteen ja kaikkien muiden hyväksyttävissä olevien kehityskulkujen saavuttaminen vaatii teknologista kehitystä, eli hiilineutraaleja ratkaisuja ihmisten arkeen sekä teollisen mittakaavan hiilenpoistokyvyn kehittymistä. Kuten ei koskaan aiemminkaan, myöskään nyt teknologista kehitystä ei saavuteta keskusjohtoisesti tai valtiovetoisesti.

Resepti ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa tarvittavien innovaatioiden synnyssä on monelta osin sama kuin muidenkin innovaatioiden kohdalla: kannustavat yhteiskunnan rakenteet, matala työn ja yrittämisen verotus sekä hiilipäästöjen ja muiden ulkoisvaikutusten oikea hinnoittelu. Lisäksi tarvitaan sellaista sääntelyä ja lupapolitiikkaa, joka mahdollistaa hiilivapaiden energiamuotojen yleistymisen. Se tarkoittaa muun muassa sallivaa suhtautumista uusiutuvaan ja päästöttömään energiaan, kuten pienydinvoimaloita ja muutakin uuden sukupolven ydinvoiman lisärakentamista kohtaan. Merkittävä osansa on myös riittävällä perustutkimuksen julkisella rahoituksella ja sellaisilla innovaatiotuilla, jotka mahdollistavat tehokkaimpien ratkaisujen leviämisen ja vääristävät markkinoita mahdollisimman vähän.

Vain tällaisessa ympäristössä voivat syntyä ne puhtaan energian, sen varastoinnin, resurssiviisaan kulutuksen ja hiilipäästöjen neutralisoinnin teknologiat, joita ilmastonmuutoksen pysäyttäminen vaatii.

Maltillisen oikeiston on löydettävä ilmastonmuutokseen uskottavat ja konkreettiset ratkaisut, jotka muodostavat kokonaisvaltaisen vastavoiman vasemmistolaiselle ilmastopolitiikalle. Ratkaisujen ytimen muodostaa vakaa usko siihen, että liberaalidemokratia ja vastuullinen markkinatalous ovat pitkällä tähtäimellä paras keino myös ilmastonmuutoksen torjumiseen.

TEESI 6