MODERNI OIKEISTO EI OLE MAAHANMUUTTOVASTAINEN

Muuttoliikkeitä on hankala ennustaa. Vaikka ennustaminen on vaikeaa, voidaan kohtuullisella varmuudella tunnistaa erilaisia mahdollisuuksia siitä, miltä tulevaisuus näyttää. Vuonna 2015 Eurooppaan tullut siirtolaismäärä tuli yllätyksenä, mutta ihmisten halu pois epävakaista ja usein turvattomista Syyriasta ja Irakista ei.

Toisin kuin välillä ajatellaan, asiantuntijat eivät ennusta tuleviksi vuosikymmeniksi merkittävää siirtolaisvirtojen kasvua tai kansainvaelluksia. Esimerkiksi Itävallan tiedeakatemian yhteydessä toimiva väestöntutkimusinstituutti ennustaa muuttoliikkeiden kiihtyvän hieman, mutta ei dramaattisesti. Analyysi perustuu alan useiden asiantuntijoiden arvioista koostettuun kokonaiskuvaan. Edes ilmastonmuutos ei ole ennusteissa vaikutin, joka automaattisesti johtaisi ihmisten laajamittaisiin siirtymiin mantereelta toiselle, vaikka esimerkiksi rajuimmmissa kauhuskenaarioissa ilmastonmuutoksen uskotaan ajavan jopa 300 miljoonaa ihmistä pois kodeistaan. Tilanteet voivat kuitenkin muuttua nopeasti esimerkiksi sotien, kuivuuden tai köyhyyden seurauksena.

Vaikka muuttoliikkeet tuovat mukanaan myös monia haasteita, historiallisessa perspektiivissä ihmisten liikkuminen paikasta toiseen ja rajojen yli on ollut keskeinen hyvinvoinnin ja talouskasvun lähde. Muuttoliikkeet ovat levittäneet keksintöjä, helpottaneet kaupankäyntiä ja vaurastuttaneet usein sekä muuttajien lähtö että kohdemaita. Erityisesti työvoiman liikkuvuuden vaikutuksia on nykyäänkin tapana aliarvioida. Kyse on Suomen menestyksen kannalta keskeisestä kysymyksestä, joka jää maahanmuuttoa koskevassa keskustelussa monesti humanitaarisen maahanmuuton ja pakolaiskeskustelun jalkoihin. Se on sääli, sillä työperäinen maahanmuutto on yhteiskunnille keskeinen menestystekijä.

Suomi oli pitkään niin sanottu maastamuuttomaa. Täältä lähdettiin muualle erityisesti töihin. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa kohteena oli usein Yhdysvallat ja 1960-luvulla Ruotsi. Lähtijöiden määriä laskettiin sadoissa tuhansissa ja koko 1900-luvun aikana Suomesta muutti pois noin miljoona ihmistä. Elintason noustua samanlaisia massaliikkeitä ei ole enää nähty, mutta Suomen kansalaisten nettomaahanmuutto on silti ollut koko 2010-luvun miinuksella. Suomesta pois on joka vuosi muuttanut enemmän Suomen kansalaisia kuin tänne on tullut takaisin.

Maahanmuuton kohdalla eräänlaiseksi vedenjakajaksi voidaan ajatella 1990-luvun alkua, josta lähtien maahanmuutto alkoi painottua perheenyhdistämisestä ja pakolaisuudesta johtuviin syihin työperäisen maahanmuuton ja erityisesti Ruotsista tulleiden paluumuuttajien sijaan. Maahanmuutto Suomeen on kasvanut 1990- ja 2000-luvulla merkittävästi, mutta humanitaarisen maahanmuuton volyymi on jäänyt esimerkiksi Ruotsia ja monia muita Länsi-Euroopan maita pienemmäksi. Keskimäärin Suomeen on 2010-luvulla tullut noin 30 000 maahanmuuttajaa vuosittain, kun maastamuutto on liikkunut noin 15 000 lähtijän molemmin puolin.

Vielä viime vuosinakin humanitaarinen maahanmuutto on muodostanut Suomeen kohdistuneesta muuttoliikkeestä pienemmän osan kuin moni ajattelisi. Esimerkiksi voidaan nostaa turvapaikkahakemusten poikkeusvuotta 2015 seurannut vuosi 2016, jolloin turvapaikanhaku ja kiintiöpakolaisuus muodostivat vain 20 prosenttia kaikesta Suomeen suuntautuneesta maahanmuutosta. Eniten Suomeen tultiin perhesiteen ja opintojen perusteella, mutta myös töihin.

Hyvinvointia ja vaurautta

Työperäisestä maahanmuutosta on kirjoittanut muun muassa yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja Harvardin yliopiston professori William Kerr. Hän käy kirjassaan The gift of global talent läpi niitä moninaisia vaikutuksia, joita erityisesti kaikkein lahjakkaimpien yksilöiden muuttoliikkeellä on.

Kerr kertaa kirjassa sekä omaa että kollegoidensa tutkimusta ja päätyy viiteen johtopäätökseen. Hän arvioi, että nimenomaan kaikkein lahjakkaimpien ihmisten liikkuvuus valtioiden välillä on poikkeuksellisen suurta. Se keskittyy voittopuolisesti kehittyneimpiin maihin, kuten Yhdysvaltoihin, jonka kaikkein lahjakkaimmista yksilöistä merkittävä osuus on maahanmuuttajia. Yhdysvaltojen kohdalla nämä henkilöt ovat muita useammin Kiinasta ja Intiasta.

Olennainen huomio liittyy myös siihen, että lahjakkaiden maahanmuuttajien menestys ei jää vain heidän menestyksekseen. Kun huippulahjakkuudet menestyvät, myös muu väestö menestyy. Lahjakkaiden yksilöiden toisaalla tuottama arvonlisä ei useinkaan ole sama kuin se arvonlisä, jonka heidän lähtömaansa menettää. Kyse ei siis ole nollasummapelistä, vaan lahjakkaan yksilön muutto palvelee usein häntä itseään ja kohdemaata enemmän kuin se rokottaa lähtömaata. Silti kiistatonta on, että lahjakkaimpien yksilöiden liikkuvuudessa on häviäjiä ja voittajia: maita, joihin muutetaan, ja maita, joista muutetaan.

Kerrin mukaan huippulahjakkuudet eivät juuri välitä valtioiden rajoista, vaan liikkuvat globaalisti, joten heidän houkuttelunsa ei ole turhaa tai edes epätoivoista. Lisäksi heidän houkuttelunsa on koko maan menestyksen, vaurauden ja hyvinvoinnin kannalta tärkeämpää kuin moni haluaa myöntää, eikä sen merkitys tule tulevaisuudessa ainakaan vähentymään. Pikemminkin on niin, että työn murrosta ja robotisaatiota seuraavalle elinkeinorakenteelle tuo merkitys on yhä suurempi.

Poliittisesti huippulahjakkuuksista puhuminen ei ole helppoa tai suoraviivaista. Hyvässä yhteiskunnassa jokaiseen ihmiseen suhtaudutaan perustavanlaatuisesti samalla lailla, eli jokaiselle asetetaan samat oikeudet ja velvollisuudet. Myös Suomen kannalta yhdeksi tulevaisuuden kohtalonkysymykseksi muodostuu kuitenkin, kumpaan kategoriaan kuulumme: olemmeko globaalin lahjakkuusvirran lähtö- vai kohdemaa?

Krooninen osaajapula

Huutava pula huippuosaajista on tällä hetkellä muun muassa ohjelmistoalalla. Usein työvoimapula on kääntynyt otsikoissa ja keskustelussa muotoon “koodaripula”, mutta tarvittavan osaamisen skaala on laaja. Ohjelmistoalalla henkilöstön osaamisen ja lahjakkuuden merkitys yrityksen menestykseen on myös poikkeuksellisen suuri. Verraten pienillä tuotantopanoksilla pystytään alalla luomaan huimia määriä taloudellista arvoa.

Ohjelmistoala on helppo esimerkki siitä, kuinka keskeistä työperäinen maahanmuutto ja nimenomaan huippuosaajien saaminen Suomeen on. Suomen kasvu- ja suuryritysten johto kirjoitti yhdessä Helsingin pormestari Jan Vapaavuoren kanssa vuoden 2018 lokakuussa Helsingin Sanomiin poikkeuksellisen mielipidekirjoituksen, jota voi kutsua hätähuudoksi. Kirjoittajajoukkoon kuuluivat muun muassa Supercellin toimitusjohtaja Ilkka Paananen, F-Securen ja Nokian hallitusten puheenjohtaja Risto Siilasmaa, Rovion toimitusjohtaja Kati Levoranta ja OP Ryhmän pääjohtaja Timo Ritakallio sekä seitsemän muuta ohjelmistoalan kärkivaikuttajaa.

Kirjoittajien mukaan Suomen tulevaisuuden menestys on koodaajien ja ohjelmisto-osaajien käsissä. Yksin Suomen ohjelmistoalalla osaavien koodaajien vaje kasvaa tuhansilla joka vuosi. Kirjoitushetkellä välittömäksi koodaajatarpeeksi arvioitiin 7000–9000 osaajaa. Toisaalta potentiaali on valtava. Tulevaisuuden googlet ja spotifyt, maailmaa muuttavat innovaatiot ja menestystarinat voisivat syntyä Suomeen, jos vain pystymme luomaan niille edellytykset. Siinä onnistukseen Suomen on kirjoittajien mukaan pystyttävä paitsi houkuttelemaan osaajia Suomen ulkopuolelta, myös luomaan omaa uutta ja uniikkia osaamista.

Ohjelmistoala ja koodaajat ovat Suomen osaajapulan helpoin esimerkki, mutta samalla karuin, koska tarve on niin suuri. Aiheesta puhuttaessa perspektiiviä ei kuitenkaan kannata rajata vain ohjelmistoalaan, koodaamiseen tai esimerkiksi kasvuyrittäjyyteen. On ilmiselvää, että Suomi tarvitsee lisää työperäistä maahanmuuttoa ja korkean tason osaajia. Käytännössä kyse on siitä, että Suomen suurimmat kaupungit – Helsinki ja pääkaupunkiseutu etunenässä – kilpailevat kansainvälisistä osaajista ulkomaisten suurkaupunkien kanssa.

Samalla on hyvä muistaa, että tarkastelu olisi näiltä osin laajennettava ulkomailta tulijoiden lisäksi myös kaikkiin heihin, jotka ovat kasvaneet Suomessa tai valmistuneet suomalaisesta korkeakoulusta. Länsimaiset nuoret aikuiset elävät globalisoituvassa ja yhä suuremmassa määrin rajattomassa maailmassa, jossa myös unelmat omasta tulevaisuudesta ovat yhä useammin kansainvälisiä. Uusi tilanne on näkynyt muun muassa siinä, että Suomesta on 2010-luvulla lähtenyt tuhansittain enemmän korkeakoulutettuja osaajia kuin mitä tänne on tullut. Vaikka julkisuudessa eniten huomiota ovat saaneet eräät Suomesta ovet paukkuen lähteneet tutkijat, on lähtijöiden enemmistö maistereita tai kanditasoisen tutkinnon suorittaneita, jotka lähtevät muualle työmahdollisuuksien, vaihtelun, parempien säiden tai ihan vain uuden elämänvaiheen perässä. Asetelma on muuttunut ratkaisevasti 2020-luvulle tultaessa eikä paluuta vanhaan ole. Helsingin kaupungin ympärille rakentuva metropoli kilpailee yhä vahvemmin eurooppalaisten verrokkiensa kanssa, eivätkä kilpailun kohteena ole suinkaan vain he, jotka voisivat tulla Suomeen muualta.

Humanitaarinen maahanmuutto

Kun maahanmuutosta tällä hetkellä puhutaan, ei puhe yleensä kuitenkaan liity työperäiseen maahanmuuttoon. Se suuri joukko eurooppalaisia, joka nimeää maahanmuuton tärkeimmäksi poliittiseksi kysymykseksi, ei ajattele mielipidetiedusteluun ruksia piirtäessään yhdysvaltalaisia koodareita tai intialaisia ekonomisteja. He ajattelevat pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.

Ennen kuin käsittelemme humanitaarisen maahanmuuton teemaa ja ennen kaikkea sen tulevaisuutta syvemmin, on tarpeen käydä läpi muutama siihen liittyvä harhakäsitys sekä selventää hieman termejä, joita teeman ympärillä käytävässä julkisessa keskustelussa usein esiintyy.

Humanitaariseksi maahanmuutoksi kutsutaan yleensä kansainvälisiin pakolaissopimuksiin perustuvaa maahanmuuttoa, johon myös itse termillä viittaamme. Kotimaisesta lainsäädännöstä tai oleskelulupien perusteista tällaista kategoriaa ei kuitenkaan löydy, vaan eri ihmisten käsitykset siitä, mitä humanitaarisella maahanmuutolla tarkoitetaan, voivat vaihdella. Yleensä humanitaariseksi maahanmuutoksi katsotaan esimerkiksi Suomessa tapahtuva turvapaikanhaku, sen seurauksena saadut oleskeluluvat sekä kiintiöpakolaiset. Moni lukee kategoriaan myös näiden ryhmien perheenyhdistämisiin perustuvan muuttoliikkeen.

Pakolaisaseman voi Suomessa saada, jos henkilöllä on aihetta pelätä joutuvansa kotimaassaan tai pysyvässä asuinmaassaan vainotuksi alkuperän, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi. Lisäksi edellytetään, että henkilö ei voi pelkäämänsä vainon vuoksi turvautua kotimaansa tai asuinmaansa viranomaisten suojeluun. Turvapaikkaa ei toisaalta myönnetä, vaikka perusteet siihen olisivat, jos henkilön voidaan todistaa tai perustellusti epäillä tehneen sotarikoksen, rikoksen ihmiskuntaa vastaan, muun kuin poliittisen törkeän rikoksen tai muun YK:n tarkoitusperien ja periaatteiden vastaisen teon.

Turvapaikkojen eli pakolaisaseman lisäksi Suomi myöntää oleskelulupia toissijaisen suojelun perusteella. Ennen vuotta 2016 perusteiden joukkoon kuului myös humanitaarinen suojelu, mutta perusteesta luovuttiin edellisen hallituksen aikana. Toissijaisessa suojelussa kyse pakolaisaseman tapaan neljäksi vuodeksi myönnettävästä oleskeluluvasta. Sen perusteena on, että henkilöä uhkaa hänen koti- tai asuinmaassaan kuolemanrangaistus, teloitus, kidutus tai muu epäinhimillinen tai ihmisarvoa loukkaava kohtelu tai rangaistus. Toinen toissijaisen suojelun peruste on se, että ihminen ei voi palata koti- tai asuinmaahansa, koska maassa esiintyy aseellisesta selkkauksesta johtuvaa mielivaltaista väkivaltaa, minkä seurauksena henkilö voi joutua vakavaan vaaraan.

Myös toissijainen suojelu voidaan jättää myöntämättä samoilla perusteilla kuin turvapaikka, minkä lisäksi toissijaista suojelua ei tarvitse myöntää, jos on perusteltua aihetta epäillä 142 henkilön tehneen törkeän rikoksen joko Suomessa tai ennen saapumista Suomeen.

Turvapaikan ja toissijaisen suojelun lisäksi turvapaikanhakijana Suomeen tullut voi jäädä maahan myös siksi, että häntä ei voida tilapäisestä terveydellisestä syystä palauttaa tai että paluu ei ole tosiasiallisesti mahdollista. Lupa tähän myönnetään enintään vuodeksi. Oleskelulupa voidaan myöntää eräissä tapauksissa myös yksilöllisestä inhimillisestä syystä, eli tilanteissa, kun kielteisen päätöksen antaminen olisi ilmeisen kohtuutonta henkilön terveydentilan, Suomeen syntyneiden siteiden tai muun yksilöllisen, inhimillisen syyn vuoksi. Oleskelulupa yksilöllisestä inhimillisestä syystä myönnetään niin ikään vuodeksi.

Viime vuosina keskustelua on käyty myös siitä, että vaikka minkään edellä kuvatun luvan ehdot eivät täyttyisi, voi henkilö tosiasiallisesti jäädä Suomeen, kun palautus kotimaahan ei onnistu. Tämän taustalla voi olla esimerkiksi henkilön katoaminen tai se, että hänen koti- tai asuinmaansa ei suostu ottamaan häntä vastaan. Suomelta puuttuu edelleen takaisinottosopimus eli niin sanottu palautussopimus muun muassa Irakin, Syyrian ja Afganistanin kanssa. Esimerkiksi Irakin kohdalla, josta suuri osa Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista on kotoisin, palautukset ovat takkuilleet jo pitkään. Irak kieltäytyi ensin vastaanottamasta passittomia irakilaisia, joita oltiin palauttamassa maahan vastoin heidän tahtoaan. Kesällä 2018 maa alkoi kieltäytyä vastaanottamasta myös passillisia pakkopalautettavia, mutta rikoksista tuomittujen palauttaminen on vielä onnistunut, vaikkakin hitaasti.

Käytännössä tilanne on johtanut siihen, että irakilaisia turvapaikanhakijoita on palannut kotimaahansa hyvin vähän. Koska ihmisten palauttaminen vastoin heidän tahtoaan on ollut hankalaa, Maahanmuuttovirasto tarjoaa niin sanotuille vapaaehtoisille palaajille kannusteena joko paluurahaa tai hyödykepakettia. Yksi kielteisen turvapaikkapäätöksen myötä Irakiin palanneista koki traagisen kohtalon, kun hänet tapettiin vain viikkoja Bagdadiin paluun jälkeen talvella 2017. Marraskuussa 2019 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tuomitsi Suomen ihmisoikeussopimuksen rikkomisesta tapauksessa. Kyse ei tässäkään ollut siis pakkopalautuksesta, vaan henkilö oli palannut niin sanotusti ”vapaaehtoisesti”. Termi on harhaanjohtaja, sillä henkilö oli palannut Irakiin nimenomaan saatuaan kielteisen päätöksen ja jääneensä ilman oleskelulupaa – ei siis oman valintansa seurauksena.

Suomessa ja sen rajoilla tapahtuvan turvapaikanhaun lisäksi humanitaariseksi maahanmuutoksi voidaan laskea niin sanottu kiintiöpakolaisuus. Kiintiöpakolaisille on annettu YK:n pakolaisasiain valtuutetun UNHCR:n ja Suomen maahanmuuttoviraston toimesta pakolaisasema jo ennen kuin he tulevat Suomeen. Pakolaiset poimitaan käytännössä suoraan eri pakolaisleireiltä ja heidän määränsä on viime vuosina liikkunut 750-1050 välillä. Kiintiöpakolaisten määrä on suoraan riippuvainen poliittisista päätöksistä.

Humanitaarisessa maahanmuutossa ei siis ole kyse mistään yhdestä yhteneväisestä joukosta, vaan myös samasta maasta Suomeen tulleilla ihmisillä täällä oleskelun peruste voi olla täysin eri. Moni turvapaikanhakijana Suomeen tullut odottaa myös edelleen hakemuksensa ja päätöksistä tehtyjen valitusten käsittelyä.

Humanitaarisen maahanmuuton myytit

Toisin kuin moni tuntuu kuvittelevan, maailman muut mantereet eivät ole täynnä absoluuttisessa köyhyydessä eläviä ihmisiä, jotka odottavat tilaisuutta rynnätä Eurooppaan. Suurin osa maailman väestöstä ei ole materiaalisesti yhtä vaurasta kuin länsimainen keskiluokka, mutta elää lopulta peruselementeiltään samankaltaista elämää kuin mekin. Lapset käyvät koulua, vanhemmat ovat töissä ja Eurooppaan he haluaisivat lomalle, eivät pakolaisiksi.

Taustalla on osaltaan edellisissä kappaleissa kuvattu kehitys, jonka myötä elämän edellytykset ovat muuttuneet paremmiksi lähes kaikkialla maailmassa. Kun vielä parikymmentä vuotta sitten lähes kolmannes maailmasta eli äärimmäisessä köyhyydessä, nyt vastaava luku on alle kymmenen prosenttia. Kun köyhyys vähenee, vähenee myös tarve paeta sitä. Jos haluamme vaikuttaa muuttoliikkeisiin, meidän tulisi vaikuttaa siihen, että mahdollisimman suuressa osassa maailmaa on mahdollisimman hyviä edellytyksiä onnellisen ihmiselämän rakentamiselle.

Virheellinen on myös käsitys siitä, että maailmassa olisi edessä väestöräjähdys, joka tekisi ennennäkemättömän suurista muuttoliikkeistä väistämättömiä. Tällaiset tuomionpäivän ennustukset ovat peräisin lähinnä 1970-luvulta eivätkä enää lainkaan edusta viimeisintä asiaa koskevaa ymmärrystä. Vaikka maapallon väestön odotetaan kasvavan nykyisestä 7,6 miljardista noin 11 miljardiin vuoteen 2100 mennessä, ei kyse ole tuplaantumisesta tai sellaisesta dramaattisesta kasvusta, jota vielä joitakin vuosikymmeniä sitten pelättiin. Keskimääräinen lapsiluku naista kohden on tippunut 1900-luvun alkupuoliskon noin viidestä lapsesta jo noin 2,5 lapseen, eikä laskusuunta ole kääntymässä. Väestönkasvu on toki edelleen nopeaa ja lapsiluku viiden pinnassa niissä maissa, joissa suuri osa ihmisistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Tehokkaimmin tähänkin on mahdollista vaikuttaa sillä, että myös näissä maissa saadaan aikaan talouskasvua ja yhä useampi lapsi – erityisesti tyttö – pääsee kouluun. Kaikkein köyhimmissä maissa koulutus ja tulotaso laskevat tehokkaasti lapsilukua ja siten myös väestönkasvua.

Kolmas väärinymmärrys liittyy siihen, että ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä epäonnistumisesta olisi odotettavissa valtava määrä pakolaisia, jotka suuntaisivat länteen. On toki totta, että ilmaston lämpeneminen muuttaa osan tällä hetkellä asutusta maapallosta asuinkelvottomaksi. Eräät saarivaltiot vajoavat vedenpinnan alle ja ihmiselämälle kelpaamattomien alueiden määrä kääntöpiirien välissä ja liepeillä kasvaa. Monet joutuvat jättämään kotinsa, mutta se ei johda nimenomaan länsimaiden ja Euroopan näkökulmasta mihinkään sellaiseen, mikä olisi mahdotonta ratkaista. Eri asia on, että kyse on tietysti valtavasta inhimillisestä tragediasta.

Tilanne EU:n ulkorajoilla on rauhoittunut

Neljäs ja akuutein virhekäsitys koskee tämänhetkistä tilannetta Euroopan ulkorajoilla, jonka moni kuvittelee edelleen olevan samalla tavalla hallitsematon kuin vuonna 2015, jolloin Eurooppaan suuntasi ennennäkemätön määrä siirtolaisia.

Kun rajavalvonta petti suuren tulijamäärän edessä, monet pääsivät ylittämään EU:n ja Schengen-alueen ulkorajan ilman minkäänlaista viranomaiskontrollia. Se johti hyvin tunnettuun tilanteeseen, jossa turvapaikkoja ei haettu Dublinin sopimuksen mukaisesti ensimmäisessä EU-maassa, vaan käytännössä siirtolaisen valitsemassa EU-maassa. Uhka tästä sai monet EU-maat pystyttämään väliaikaisia rajatarkastuksia ja käännyttämään siirtolaisia rajoiltaan. Yhteensä tällaisia EU-jäsenmaihin tulleita ja turvapaikkaa EU-alueelta hakeneita siirtolaisia oli lähes 1,8 miljoonaa. Heistä lähes 80 prosenttia oli lähtöisin Syyriasta, Afganistanista ja Irakista. Pelkästään syyrialaisia suuntasi Eurooppaan kyseisten vuosien aikana lähes miljoona. Suurimmat syyt siirtolaisuuden taustalla olivat Syyriassa ja Afganistanissa riehuneet sodat, mutta myös esimerkiksi Syyriaa vaivannut kuivuus, jonka seurauksena moni menetti elantonsa.

Kriisin seurauksena monen Euroopan valtion turvapaikkaprosessit ruuhkautuivat ja viranomaisilla ei enää ollut täyttä käsitystä siitä, missä turvapaikkaa hakeneet oleskelivat – eikä monesti edes siitä, ketä he olivat. Ne tulijat, jotka saatiin rekisteröityä, eivät yleensä päässeet käytännössä minkäänlaisen kotouttamisen tai vastaanottotoimenpiteiden piiriin, vaan heidät majoitettiin pikavauhtia perustettuihin väliaikaisiin vastaanottokeskuksiin, jos edes sinne.

Suomen vuosien 2015-2016 turvapaikanhakijamäärät olivat eurooppalaisessa vertailussa melko tavanomaisia, mutta hakijamäärien kasvu vuonna 2015 oli huomattava. Kun vuosina 1990-2014 Suomeen oli yhteenlaskettuna tullut noin 70 000 turvapaikanhakijaa, ja heistä vain 20 000 oli saanut oleskeluluvan, oli yksin vuonna 2015 tulijoita yli 32 000. Luku oli lähes kymmenkertainen vuoteen 2014 verrattuna. Pelkästään vuoden 2015 syyskuussa turvapaikkaa haki Suomesta noin 10 000 ihmistä – siis puolet siitä määrästä, joka edellisen neljännesvuosisadan aikana oli saanut Suomesta oleskeluluvan turvapaikkahakemuksen seurauksena.

Tilanne on vuosien 2015 ja 2016 jälkeen rauhoittunut ja turvapaikkahakemusten määrä koko EU-alueella karkeasti puolittunut. Suomeen uusia turvapaikanhakijoita tuli vuonna 2018 enää noin 2500 eikä luvun ennakoida nousevan myöskään vuonna 2019. Taustalla on osaltaan monien EU-maiden, kuten Ruotsin ja Tanskan, päätökset palauttaa rajatarkastukset, mikä on vaikeuttanut ja hidastanut matkaa Pohjois-Euroopan perukoille. Tilanne on myös EU:n ulkorajoilla saatu siinä määrin hallintaan, että lähes kaikki Eurooppaan tulevat siirtolaiset saadaan rekisteröityä. Sen tavoitteena on muun muassa estää turvapaikkahakemusten jättäminen useammassa kuin yhdessä maassa ja helpottaa henkilön tunnistamista myös jatkossa.

Euroopan vuosien 2015-2016 siirtolaiskriisi paljasti sääntelyssämme ja käytännöissämme useita puutteita, joita on pystytty myös monelta osin korjaamaan. Kontrolloimattoman siirtolaisuuden sijaan tämän hetken akuuteimmat ongelmat liittyvät turvapaikan saaneiden integroitumiseen sekä palautussopimusten puuttumiseen, mikä on estänyt kielteisten turvapaikkapäätösten toimenpanoa. Päästäkseen ylipäätään hakemaan turvapaikkaa Euroopasta, moni joutuu turvautumaan joko väärään henkilöllisyyteen, salakuljettajien palveluihin tai molempiin. Se on johtanut esimerkiksi traagisiin hukkumisiin Välimerellä, josta on tulossa maailman suurin joukkohauta. Tilanne on edelleen katastrofaalinen erityisesti niiden ihmisten kohdalla, jotka salakuljettajien ohjauksessa lähtevät vaaralliselle merimatkalle liian täyteen lastatuilla ja monesti täysin merikelvottomilla aluksilla.

Tunne turvallisuudesta

Kun on torjunut nämä harhakäsitykset, voi koko maahanmuutto- ja pakolaistilanteeseen suhtautua astetta rauhallisemmin ja analyyttisemmin. Kun haluamme pitää kiinni yhteisestä Schengen-alueesta ja EU:n perusvapauksista, muodostuu maahanmuuttopolitiikasta automaattisesti monelta osin eurooppalainen kysymys. Sen peruslähtökohtana on oltava ulkorajojen pitävyys, mutta sisärajojen avoimuus.

Kriisin vaatimaa korjausliikettä on EU-tasolla tehty määrätietoisesti ja askeleittain heti kriisin puhjettua ja turvapaikanhakijamäärien käännyttyä nopeaan kasvuun. Monet näistä yhteisesti EU-tasolla sovituista lyhyen tähtäimen toimenpiteistä on viety jo maaliin tai ne ovat toimeenpanovaiheessa. Vuonna 2016 EU:n ja Turkin välillä solmittu pakolaissopimus on vähentänyt merkittävästi Eurooppaan tulijoiden määriä, mutta moni kotinsa jättänyt on nyt jumissa Turkissa, joka on jo onnistuneesti käyttänyt sopimusta neuvotteluaseena EU:n suuntaan. Myös niin sanottu taakanjakomekanismi on takkuillut, kun monet Itä-Euroopan maat ovat kieltäytyneet vastaanottamasta niille mallin mukaan kuuluvia turvapaikanhakijoita.

Haasteista huolimatta maahanmuuttopolitiikkaan voidaan toimenpiteiden seurauksena suhtautua akuutin kriisinratkaisumentaliteetin sijaan kuten muihinkin politiikan sektoreihin. Näin ainakin teoriassa. Vuoden 2015 turvapaikanhakijamäärien vaikutukset erityisesti Euroopan poliittiseen kenttään ja maahanmuuttopolitiikkaan ovat olleet suuria. Maahanmuuttovastaisuuden pohjaavat populistiliikkeet ovat kasvattaneet kannatustaan ja moni EU-maa on kiristänyt maahanmuuttopolitiikkaansa nopeasti. Näin on tehnyt myös Suomi edellisen keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten – myöhemmin sinisten – hallituksen aikana, eikä nykyinen punavihreä hallitus näytä muuttavan tätä linjaa juuri lainkaan.

Terroriteot ja laajaa näkyvyyttä saaneet seksuaalirikokset ovat lisänneet epäluuloja tulijoita kohtaan. Rasismi on lisääntynyt ja joidenkin turvapaikkaoikeuden varjolla Suomeen tulleiden rikokset ovat vaikuttaneet myös niiden kymmenien tuhansien ulkomaalaisten elämään, jotka eivät ole rikoksia tehneet. Lienee myös kiistatonta, että monen turvallisuudentunne on kärsinyt. Osaltaan tätä tunnetta tukevat rikostilastot, joissa eräiden törkeiden väkivaltarikosten määrät ovat nousseet, sekä tätä koskevan tiedon nopea leviäminen, usein sitä hyödyntämään pyrkivien poliitikkojen kautta.

Maahanmuuttokeskustelusta hankalan tekee se, että siinä sekoittuvat monet eri asiat. Osa keskustelijoista käyttää maahanmuuttoteemoja lähinnä poliittisena keppihevosena vailla aitoa halua tilanteen ja sen ongelmakohtien ratkaisemiseen. Osa kannanotoista kumpuaa suoraan rasismista, muukalaisvihamielisyydestä ja sellaisista vahvoista ennakkoluuloista, jotka estävät järkevän keskustelun. Humanitaarisen maahanmuuton haasteista ja ongelmakohdista puhuminen maltillisestikin taas usein jättää esimerkiksi poliitikkoon leiman, josta on vaikea päästä eroon.

Yksi poleemisessa keskustelussa pinnalle noussut kysymys on se, mikä on humanitaarisen maahanmuuton hinta. Se vaikuttaa olevan myös monen keskustaoikeistolaiseksi itsensä laskevan näkökulmasta keskeinen humanitaarista maahanmuuttoa vastaan puhuva argumentti. Moni olisi valmis toivottamaan tervetulleeksi ihmiset, jotka pystyvät elättämään itsensä työllä tai yrittäjyydellä, mutta suhtautuu kielteisesti sellaisiin tulijoihin, jotka joutuvat turvautumaan sosiaaliturvaan tai julkisiin tulonsiirtoihin.

Humanitaarisen maahanmuuton hinta

Humanitaarisen maahanmuuton hintaa tai kustannusta julkiselle taloudelle on kokonaisuutena lähes mahdotonta laskea, mutta on aivan turha kieltää sitä, että humanitaarisen maahanmuuton vaikutukset julkiseen talouteen ovat lyhyellä aikavälillä negatiivisia. Tämä johtuu pääosin humanitaarisina maahanmuuttajina Suomeen tulevien heikosta kiinnittymisestä suomalaisille työmarkkinoille ja matalasta työllisyysasteesta, jonka takana ovat eri tulkintojen mukaan muun muassa kielitaidon ja osaamisen puute sekä työmarkkinoilla vallitsevat ennakkoluulot. Siksi on aivan totta, että humanitaarinen maahanmuutto on julkiselle taloudelle kuluerä.

Kun maahanmuuttajat pääsevät kiinni suomalaisille työmarkkinoille tai työllistävät itsensä yrittäjinä, muuttuu myös heidän vaikutuksensa julkiseen talouteen usein positiiviseksi. Silti on niin, että myös humanitaarisen maahanmuuton taloudellisista vaikutuksista on voitava Suomessa keskustella sivistyneesti ja kiihkottomasti.

Oikeus hakea turvapaikkaa on keskeinen ihmisoikeus. Kannanotot, joiden mukaan Suomen pitäisi lakata kunnioittamasta tätä oikeutta, ovat historiattomia ja epäinhimillisiä. Toisaalta jopa paikallisessa kontekstissaan vasemmistolaiseksi miellettävä yhdysvaltalainen talousnobelisti Paul Krugman on todennut, että avoimen maahanmuuton ja vahvan sosiaaliturvan yhdistäminen ei ole mahdollista. Krugmanin mukaan se, joka haluaa turvata riittävän toimeentulon ja esimerkiksi terveydenhuollon jokaiselle, ei voi tehdä tuota tarjousta globaalisti. Eri asia on, onko kukaan tuollaista tarjousta ajatellut tehdä.

Humanitaarista maahanmuuttoa koskevassa politiikassa joudutaan aina tasapainoilemaan universaalin ihmiskäsityksen, joka on yhä vahvemmissa määrin juridisoitunut kansainvälisiin sopimuksiin ja kotimaiseen perusoikeuskäytäntöön, sekä eräänlaisen ”valtion etu” -ajattelun välillä. Yksi näkemys on, että kansainväliset sopimukset asettavat meille tietyt velvoitteet, jotka on kaikissa oloissa täysimääräisesti täytettävä. Näiden sitovien juridisten velvoitteiden lisäksi meillä on monen mielestä velvollisuus auttaa myös heitä, jotka eivät eri kansainvälisten sopimusten perusteella olisi apuun oikeutettuja, mutta jotka sitä kuitenkin tarvitsevat.

Toinen näkemys on, että maahanmuuttopolitiikkaa tulisi tehdä ensisijaisesti ”suomalaisten edun” näkökulmasta. Usein tämä etu on määritelty kapeasti ja suomalaiset ryhmänä mielletään jonkinlaiseksi valkoiseksi yhtenäiskulttuuriksi, jollaista ei todellisuudessa koskaan ole ollut olemassa. Keskeinen peruste ajattelussa on erityisesti se, että humanitaarisesta maahanmuutosta aiheutuu julkiselle taloudelle tietty rasitus. Lisäksi se muuttaa maahanmuuttoa vastustavien mielestä elinympäristöä epätoivotulla tavalla sellaisilla alueilla, joissa humanitaarisen maahanmuuton kautta Suomeen tulleiden määrä on suuri. Näitä ovat korostetusti suurimmat kaupungit ja erityisesti eräät kerrostalolähiöt. Maahanmuuttoon liitetään usein myös erilaisia turvallisuusuhkia, joiden ajatellaan syntyvän sen seurauksena.

Miljoonaohjelma

”Politiikan suunta on perustunut hyville aikomuksille, mutta tulokset eivät ole olleet pelkästään positiivisia. Ihmiset on toivotettu tervetulleeksi tänne ilman, että meillä on ollut mietittyä strategiaa siitä, miten nämä ihmiset pääsevät osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa. Jotkut ovat siinä tästä huolimatta onnistuneet, mutta aivan liian monet ovat jääneet asumaan eristyksiin ylikansoitettuihin kerrostalolähiöihin. Jälkikäteen on helppo sanoa, että tämä ei ole toiminut”, ruotsalainen europarlamentaarikko Tomas Tobé kirjoittaa Smedjan-verkkolehdessä.

Tobé on entinen moderaattien puoluesihteeri, joka oli puolueensa kärkiehdokas kevään europarlamenttivaaleissa. Moderaatit ovat viime aikoina merkittävästi kiristäneet maahanmuuttoa koskevaa retoriikkaansa.

”Tämä on poliittisesti aiheutettu tilanne, jonka taustalla on liian suuri humanitaarinen maahanmuutto yhdistettynä huonosti toimivaan kotouttamispolitiikkaan. Jengirikollisuus syntyy erityisesti asuinalueilla, joissa ulkopuolisuus muusta yhteiskunnasta on syvintä. Maahanmuutto ei ole ongelman ainoa syy, mutta se on iso osa sitä.”

Suomessa tilanne on täysin erilainen kuin Ruotsissa, jossa esimerkiksi jengiväkivalta, ampumavälikohtaukset ja turvattomuus ovat muodostuneet moninkertaiseksi ongelmaksi meihin verrattuna. Tobé nostaa esimerkiksi Tjärna Ängarin lähiön Taalainmaalla, jossa asuu virallisesti vain 3500 ihmistä, mutta todellisen luvun arvioidaan olevan jopa 10 000. Lähiö on rakennettu osana 1960- ja 1970-lukujen niin sanottua Miljoonaohjelmaa.

Sosiaalidemokraattien ideoimalla ohjelmalla pyrittiin ratkaisemaan Ruotsin tuolloinen asuntopula rakentamalla vuosien 1965 ja 1975 välillä yhteensä yli miljoona uutta asuntoa. Nykyisin monet ohjelman luomista betonilähiöistä ovat jääneet kehityksestä sivuun ja lukuisten sosiaalisten ongelmien riivaamiksi. Tunnetuimpia ongelmalähiöistä ovat Tukholman Rinkeby, Göteborgin Hammarkullen ja Malmön Rosengård. Lähes puolet tällaisissa lähiöissä asuvista naisista pelkää kulkea ulkona pimeällä ja monissa alueen kouluissa jopa kaksi kolmesta oppilaasta valmistuu peruskoulusta ilman kunnollisia perustaitoja. Myös ilkivalta ja väkivallanteot ovat alueilla yleisiä. Kuluneen vuoden ensimmäisen puoliskon aikana alueilla muun muassa poltettiin pitkälti yli sata autoa ja ampumavälikohtaukset olivat lähes viikoittaisia.

Mitkään Tobén listaamista ongelmista eivät ole yksinomaan maahanmuutto- ja integraatiopolitiikan seurausta, vaan taustalla on muun muassa huonoa yhdyskuntasuunnittelua, turvallisuusviranomaisten heikkoa resursointia ja yleistä osattomuutta, joka on keskittynyt erityisesti tietyille maantieteellisille alueille. Ensisijaisesti lähiöiden ongelmissa on kyse juuri osattomuudesta ja näköalattomuudesta, joka yhdistyy kulttuurieroihin, sopeutumisvaikeuksiin ja lähiöihin muodostuneisiin yhteisöihin, jota usein nimitetään jopa rinnakkaisyhteiskunniksi. Julkisessa keskustelussa ongelmat kuitenkin liitetään usein juuri maahanmuuttoon, sillä kyseisten lähiöiden asukkaista jopa yli 90 prosenttia on maahanmuuttajataustaisia, ja niin ovat silloin myös lähiöissä väkivalta- ja muita rikoksia tekevät.

Vaikka ruotsalaisten suhtautuminen maahanmuuttoon on muuttunut kielteisemmäksi, esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa aktiivisen roolin ottanut ja ruotsalaisessa kontekstissa melko tiukkaa linjaa ajava Tomas Tobé haluaisi ottaa maahanmuuttopolitiikassa mallia nimenomaan muista Pohjoismaista, ei siis esimerkiksi murentaa koko turvapaikkajärjestelmää.

Yhä useampi keskustaoikeistolainen ja keskustavasemmistolainen puolue eri puolilla Eurooppaa kuitenkin tunnustaa, että humanitaarista maahanmuuttoa koskevassa politiikassa on lopulta aina kyse kahden intressin jonkin asteisesta konfliktista ja punninnasta niiden välillä. Puheeseen eri ääripäistä liittyy ongelmia, mutta se on myös aivan todellinen kuvaus siitä keskustelusta, jota maahanmuuton ympärillä käydään. Eri keskusteluun osallistuvat tahot lähestyvät asiaa eri lähtökohdista, jolloin toisen näkökulman ymmärtäminen edes osin on hankalaa, jopa mahdotonta. Henkilö, joka tarkastelee asiaa puhtaasti ihmisoikeusjuridiikan ja velvollisuuseettisten periaatteiden kautta, ei todennäköisesti voi ymmärtää lähtökohtaa, jossa asiaa katsotaan esimerkiksi humanitaarisen maahanmuuton hintalapun ja yhteiskunnallisen koheesion näkökulmasta. Ihminen, joka ajattelee Ruotsin lähiöissä nähtävien ongelmien olevan seurausta ensisijaisesti suurista humanitaarisen maahanmuuton määristä, ei puolestaan varmasti voi ymmärtää, miksi kukaan kannattaisi tällaisia ongelmia luovaa maahanmuuttopolitiikkaa.

On kuitenkin täysin mahdollista hyväksyä kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja kansalliset perusoikeudet maahanmuuttopolitiikan rajoiksi, mutta silti kiinnittää huomiota niiden lisäksi myös muihin humanitaarista maahanmuuttoa koskevan päätöksenteon kannalta olennaisiin asioihin. Monesti tätä lähtökohtaa on hankala perustella ylvään ideologisesti, mikä puhtaasti perus- ja ihmisoikeusjuridiikan kautta asiaa katseltaessa on helppoa. Silti se on tosiasiallisesti välttämätön katsantokanta humanitaarisesta maahanmuutosta puhuttaessa.

Demokraattisen yhteisön rajat ja säännöt

Jotta demokraattinen yhteisö voi toimia, tarvitsee se riittävän suuren yhteisen nimittäjän. Tuon nimittäjän ei välttämättä tarvitse olla uskonto, kansallisuus tai edes yhteinen kieli, mutta juuri näiden varaan kansallisvaltioita on 1800-luvun jälkeen rakennettu. Välttämättömiä yhteisiä nimittäjiä ovat sen sijaan demokraattisesti säädetyt lait ja kunnioitus oikeusvaltiota kohtaan, jotka luovat yhteisölle pelisäännöt.

On historiallisessa perspektiivissä on lisäksi melko selvää, että demokratia ja rauhanomainen hallinto voivat toimia vain sellaisissa yhteisöissä, jotka kokevat riittävän suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Nämä yhteisöt voivat olla paikallisia, alueellisia, valtiollisia tai ylikansallisia, kuten esimerkiksi Euroopan unioni. Niiden toimivuuden kannalta keskeistä on kunkin päätöksenteon tason käyttämän vallan edellyttämä yhteenkuuluvuuden tunne. Esimerkiksi EU:n tasolla se on tarkoittanut hyväksyntää vaikkapa rahapolitiikkaa ja tuotestandardeja koskevaa päätöksentekoa kohtaan, mutta ainakin Suomessa melko totaalista haluttomuutta tulonsiirtoihin eri Euroopan maiden välillä, kuten esimerkiksi Kreikan finanssikriisi osoitti.

Ytimeltään maahanmuuttopolitiikassa on kyse näiden yhteisön rajojen piirtämisestä, eli lopulta hyvin perustavanlaatuisesta kysymyksestä: siitä, kuka pääsee osaksi eurooppalaista ja suomalaista yhteiskuntaa. Vaikka humanitaarista maahanmuuttoa tulee kussakin yksittäisessä tilanteessa lähestyä asiaa koskevien oikeussääntöjen kautta ja kansallisia prosesseja tulee piirtää tiukasti kansainvälisten sopimusten puitteissa, ei vastuullinen päätöksentekijä voi ummistaa silmiään siltä, että samalla päätöksiä tehdään myös tästä kysymyksestä.

Nykyisellään eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka ei enää perustu kaikilta osin kansainvälisten sopimusten asettamiin velvoitteisiin. Euroopan unionin ja kansallisvaltioiden päättäjät ovat piirtäneet ja tulevat myös jatkossa piirtämään maahanmuuttopolitiikan rajoja myös kansainvälisistä sopimuksista piittaamatta. Joko niin, että ristiriita on ilmeinen ja räikeä, tai sitten niin kuin esimerkiksi Tanskassa tänäkin päivänä, jossa kehitys on ollut asteittaista ja herättänyt ulkomailla yllättävän vähän vastustusta.

EU:ta voi kuitenkin perustellusti pitää turvapaikkapolitiikkansa osalta kehittyneen maailman poikkeuksena. Maantieteellinen sijaintimme ja kunnioitus ihmisoikeuksia kohtaan on tehnyt meistä houkuttelevan paikan hakea turvapaikkaa. Esimerkiksi vuonna 2016 Euroopan unionin jäsenmaat myönsivät turvapaikan tai ottivat vastaan kiintiöpakolaisena yhteensä 720 000 ihmistä. Se on kolme kertaa enemmän kuin Australia, Kanada Japani ja Yhdysvallat yhteensä.

Näistä erityisesti Kanadaan viitataan usein esimerkkinä onnistuneesta maahanmuuttopolitiikasta. Maa on pystynyt houkuttelemaan pääosin koulutettua työperäistä maahanmuuttoa, se on aina ollut monikulttuurinen ja Kanadaan tulevat maahanmuuttajat ovat integroituneet poikkeuksellisen hyvin. Historiallisesti vain harva on kuitenkaan hakenut turvapaikkaa Kanadan rajoilla, jolloin koko kotouttamisjärjestelmä on pystytty rakentamaan sujuvammaksi. Kun pakolainen on tullut Kanadaan, on yleensä ollut kaikille osapuolille selvää, että hän sinne myös jää. Näin kotouttamisprosessi on saatu heti käyntiin. Lisäksi maan kansalliskielet englanti ja ranska ovat maailmankieliä, joita moni maahanmuuttaja on puhunut jo Kanadaan tullessaan.

Japaniin turvapaikkoja ei puolestaan myönnetä käytännössä lainkaan, mutta maa on pitkään tukenut avokätisesti YK:n pakolaisohjelmia. Ylivoimaisesti suurin osa maailman pakolaisista on kriisialueiden naapurimaissa pakolaisleireillä. Heidän tilanteensa on monesti todella vaikea ja inhimillisesti kestämätön. Japanin politiikka perustuu ajatukseen, jonka mukaan apu on tehokkainta antaa juuri siellä, missä hätä on suurin. Esimerkiksi eurooppalaisten nationalistien ja äärioikeiston ajatuksista poiketen, Japani on kuitenkin myös todella antanut tätä apua, kun esimerkiksi perussuomalaiset ovat vaatineet myös kehitysavun leikkaamista.

Muita kehittyneitä maita suurempien maahanmuuttomäärien myötä Euroopalla on kiistatta edessään valtava kotouttamishaaste. Erityisesti niissä maissa, joissa humanitaarinen maahanmuutto on jo aiemmin ollut runsasta, vaarana on niin sanottujen rinnakkaisyhteiskuntien muodostuminen. Ei ole lainkaan perusteeton uhka, että moneen Euroopan maahan syntyy pysyvästi sellaisia yhteisöjä, joiden kontaktit ympäröivään yhteiskuntaan ovat vähäisiä. Sen torjuminen vaatii monipuolisia toimia, kuten nykyistä aktiivisempaa kotouttamispolitiikkaa ja uudenlaista ennaltaehkäisevää työtä.

Tervetuloa töihin

Modernin oikeiston maahanmuuttopolitiikan ensimmäinen peruspilari muodostuu siitä ajatuksesta, että työperäinen maahanmuutto Suomeen on käytännössä aina hyvä asia. Ajatus lähtee siitä tosiasiasta, että ikääntyvä maamme tarvitsee lisää työvoimaa ja kansainvälisten osaajien houkuttelu Suomeen on meille todellinen kohtalonkysymys. Moderni oikeisto on avoin ja kansainvälinen, koska avoimuus ja kansainvälisyys luovat todistetusti enemmän hyvinvointia kuin käpertyminen pohjoiseen kuoreemme. Kyse on arvovalinnasta, mutta myös puhtaasta pragmaattisuudesta.

Myönteinen suhtautuminen työperäiseen maahanmuuttoon on jo nyt luonteva osa ajatteluamme. Suomalainen äänestäjä todennäköisesti pystyy keskimäärin melko intuitiivisesti hahmottamaan, että kokoomus on työperäisen maahanmuuton puolella ja valmis toivottamaan tervetulleiksi kaikki, jotka ovat tulossa tänne rakentamaan omaa tulevaisuuttaan sekä samalla suomalaista yhteiskuntaa. Se erottaa meidät paitsi populisteista ja nationalisteista, myös vasemmistopuolueista, jotka ovat perinteisesti suhtautuneet kielteisemmin työperäiseen maahanmuuttoon.

Yksi konkreettinen keino tämän ilmentämiseen on usein ehdotettu Euroopan talousalueen ulkopuolisen työvoiman saatavuusharkinnan poistaminen tai ainakin lupaprosessin huomattava nopeuttaminen. Se on tarpeen, sillä esimerkiksi YK ennustaa maahanmuuton muodostavan tulevaisuudessa kehittyneiden maiden vuosittaisesta väestönkasvusta jopa 82 prosenttia ja väestön kasvavan ainoastaan maahanmuuton seurauksena. Tuo väestökasvu taas on elintärkeää hyvinvointiyhteiskunnan kestävyyden kannalta. Nykyinen saatavuusharkintajärjestelmä perustuu ammattinimikkeisiin, eli sen piirissä eivät ole kaikki työsuhteet ja potentiaaliset työntekijät. Ennakkoharkinnan ja raskaan byrokratian sijaan 159 resursseja tulisi lisätä jälkivalvontaan, eli työsuojeluun.

Ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinta ei kuitenkaan vastaa edellä käsiteltyyn kohtalonkysymykseen siitä, kuinka Suomeen saadaan houkuteltua nimenomaan globaalisti liikkuvia huippulahjakkuuksia, sillä se ei käytännössä koskaan koske heitä. Huippuosaajien houkuttelun kannalta olennaisemmaksi muodostuvat esimerkiksi työnteon perusteella myönnettävien oleskelulupien käsittelyajat, jotka ovat venyneet kestämättömiksi. Tällä hetkellä työnantajilta ja -tekijöiltä kuulee tarinoita, joissa Suomesta työpaikan saanut korkean tason osaaja on joutunut odottamaan työlupaa yli puoli vuotta. Se on aivan liikaa, samoin kuin yksikin tarina siitä, että työsuhde on kariutunut pitkiin lupaprosesseihin.

Verraten helppo konkreettinen toimi olisi myös suomalaisista korkeakoulusta valmistuvien houkuttelu jäämään Suomeen muun muassa pysyvillä oleskeluluvilla, joihin Suomesta hankittu tutkinto oikeuttaisi. Yksi näkökulma on myös irrottautuminen työpaikka- ja tutkintoajattelusta ja lupien myöntäminen nykyistä monipuolisemmilla kriteereillä. Joidenkin alojen osaajille työperäisiä oleskelulupia voitaisiin näin myöntää, vaikka työpaikkaa ei olisi vielä valmiina. Selkein esimerkki tähän olisi luonteeltaan kansainvälinen ja kovasta osaajapulasta kärsivä ohjelmistoala, mutta ajatuksen elinkelpoisuutta olisi hyvä jalostaa myös sen ulkopuolelle. Olennaisinta on kuitenkin ajattelutavan muutos: Suomi tarvitsee ulkomaisia osaajia ja heidän saamisensa tänne on meidän kaikkien etumme.

Apua sinne, missä sitä eniten tarvitaan

Epäselvältä maltillisen oikeiston linja voi vaikuttaa lähinnä suhteessa humanitaariseen maahanmuuttoon. Olisi houkuttelevaa esittää siihen jokin helppo ja kokonaisvaltainen ratkaisu. Esimerkiksi todeta, että emme kaipaa kielitaidottomia, kouluttamattomia tai sellaisia, jotka eivät halua sopeutua Suomeen. Se olisi kuitenkin väärinymmärrys humanitaarisesta maahanmuutosta, jonka peruste on nimenomaan ihmisen turvan tarve, eivät hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa.

Sen sijaan voimme kyllä edellyttää keneltä tahansa Suomessa oleskelevalta vähintään toisen kansalliskielen osaamista tai siihen tähtääviä opintoja sekä työkykyisiltä työntekoa. Humanitaarisella perusteella oleskeluluvan saaneiden kohdalla on lisättävä sekä kielenoppimisen resursseja että velvoittavuutta, sillä kielen osaaminen on avain mihin tahansa yhteiskuntaan. Esimerkiksi Ruotsin moderaatit ovat esittäneet kielitaidon asettamista pysyvän oleskeluluvan ehdoksi. Lisäksi puolue on ehdottanut muun muassa kouluttautumisvelvollisuutta niille, joilla ei ole perusasteen tutkintoa, sosiaaliturvan sitomista vahvemmin työskentelyyn ja kouluttautumiseen sekä nopeampaa väylää kansalaiseksi niille, jotka pystyvät elättämään itsensä. Keinojen sijaan olennaisinta on kuitenkin se, että jokainen Suomesta turvapaikan saava pyritään auttamaan ja patistamaan mukaan työmarkkinoille, mikä todennäköisesti tapahtuu monen kohdalla opiskelujen tai työkokeilujen kautta.

Meidän on sanottava selkeästi kyllä työperäiselle maahanmuutolle, tehtävä siitä nykyistä joustavampaa ja aidosti houkutteleva 161 vaihtoehto Suomeen haluaville. Samalla on aivan selvää, että meidän on pidettävä kiinni niistä kansainvälisisoikeudellisista velvoitteista, jotka koskevat humanitaarista maahanmuuttoa ja oikeutta hakea turvapaikkaa. Modernin oikeistolaisen maahanmuuttopolitiikan pitää perustua länsimaiseen ihmisoikeuskäsitykseen. Meidän on tarjottava suojaa heille, jotka siihen ovat oikeutettuja. Sivistynyt ja humaani yhteiskunta ei voi lähestyä humanitaarista maahanmuuttoa ihmisten tuottavuuden tai taloudellisen arvon kautta.

Se ei tarkoita, että allekirjoittaisimme kaikki ne vaatimukset, jota esimerkiksi politiikan vasemmalta laidalta (ainakin näiden puolueiden oppositioaikana) esitettiin. Ilmeisin näistä on luopuminen kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden palauttamisesta lähtömaihinsa, eli niin sanotuista pakkopalautuksista. Se ei voi tulla kyseeseen.

Humanitaarisen maahanmuuton hyväksyttävyyttä suomalaisten keskuudessa lisää se, että sen sääntöjä noudatetaan. Tämä toimii kahteen suuntaan. Ensinnäkin he, joiden ovat turvan tarpeessa ja näin oikeutettuja turvapaikkaan, pitää pystyä tunnistamaan, eikä työssä ole varaa virheisiin. Lisäksi heidät, joilla oikeutta turvapaikkaan ei ole, tulee palauttaa. Tämän pitäisi olla kaiken keskustelun lähtökohta. Lisäksi on syytä tunnustaa se tilanne, että turvapaikkaa pystyvät nykyisin hakemaan vain ne, joilla on varaa ja voimia tehdä pitkä ja vaarallinen matka kriisipesäkkeistä Euroopan rajoille. Tilanne on kestämätön ja tuntuu ihmisten mielessä oikeutetusti epäreilulta. Ne resurssit, jotka kriiseistä kärsivien ihmisten auttamiseen suunnataan, ovat ohjautuneet entistä vahvemmin heille, jotka ovat selvinneet Euroopan rajoille. Samalla monet maat, esimerkiksi Ruotsi, ovat leikanneet kehitysapurahoja rahoittaakseen turvapaikanhakijatilanteen vaatimat panostukset. Se on väärä suunta.

Aito vaihtoehto laittomille reiteille

Kuten muidenkaan politiikkasektoreiden kohdalla, emme myöskään humanitaarisen maahanmuuton osalta edes yritä tässä kirjasta antaa tyhjentävää vastausta siitä, mitä sektorilla pitäisi tulevien vuosikymmenten aikana tehdä. Tilanne voi muuttua nopeastikin, mutta akuutin turvapaikanhakijakriisin nyt ainakin hetkeksi rauhoituttua, katse on suunnattava lyhyen tähtäimen ratkaisuista pidemmän aikavälin toimenpiteisiin. Kun lyhyen aikavälin toimenpiteitä ovat esimerkiksi ulkorajojen tiivistäminen ja turvapaikkaprosessien tehostaminen, on pidemmän tähtäimen tavoitteena oltava visio sellaisesta inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti kestävästä maahanmuuttopolitiikasta, joka nauttii kansalaisten selvän enemmistön hyväksyntää.

Viime vuosina tehtyjen kyselytutkimusten mukaan sellainen olisi sekä työperäisen maahanmuuton lisääminen että kiristykset humanitaariseen maahanmuuttoon. Esimerkiksi Taloustutkimuksen viime vuoden alussa tekemän kyselytutkimuksen mukaan 40 prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, että Suomeen pitäisi tulla nykyistä enemmän maahanmuuttajia töitä tekemään. Vain noin joka viides vastustaa työperäisen maahanmuuton lisäämistä. Kun sama tutkimus tehtiin vuonna 2015, työperäistä maahanmuuttoa olisi Taloustutkimuksen tutkimuspäällikön Juho Rahkosen mukaan lisännyt 33 prosenttia ja vähentänyt 28 prosenttia suomalaisista. Suhtautuminen työperäiseen maahanmuuttoon on siis kolmessa vuodessa muuttunut huomattavastikin positiivisemmaksi.

Humanitaarisen maahanmuuton kohdalla kehitys on kuitenkin ollut päinvastaista. Kun vuonna 2015 joka kolmas eli 34 prosenttia halusi vähentää Suomeen tulevaa humanitaarista maahanmuuttoa, nyt vastaava luku on 43 prosenttia. Toisaalta on hyvä huomata, että enemmistö suomalaisista siis haluaa edelleen joko lisätä tai pitää ennallaan myös humanitaarisen maahanmuuton määrät. Myös yleisellä tasolla suomalaiset suhtautuvat Taloustutkimuksen lukujen mukaan positiivisesti siihen, että tänne muuttaa ulkomaalaisia ihmisiä ja heidän mukanaan Suomeen tulee lisää kansainvälisiä vaikutteita. Ajatus maahanmuuttokriittisistä kansan syvistä riveistä, joita poliittinen eliitti ei vain ymmärrä, ei siis pidä lukujen valossa paikkaansa.

Pidemmällä tähtäimellä meidän on luotava erityisesti monipuolisia työperäisiä reittejä Eurooppaan. Euroopan komission silloinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker totesi jo vuoden 2017 unionin tilaa käsitellessä puheessaan osuvasti, että siirtolaisten tulo Euroopan rajoille lakkaa vasta, kun vaaralliselle matkalle salakuljettajien armoilla on olemassa todellinen vaihtoehto. Tulevien vuosien aikana eurooppalaisen keskustaoikeiston tulisi keskittää energiansa siihen, että tuollainen vaihtoehto pystytään rakentamaan. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi työperäisten oleskelulupien myöntämistä nykyistä helpommin sekä tarvittavia satsauksia lupien jälkivalvontaan. Eurooppaan suuntautuvaa humanitaarista maahanmuuttoa taas pitäisi pyrkiä eri keinoin muuttamaan niin, että jäsenmaissa tapahtuvan turvapaikanhaun sijaan EU-alueelle tultaisiin vasta pakolaisstatuksen varmistuttua. Näin oman elämän rakentaminen voisi alkaa täysimääräisesti heti maahantulon jälkeen. Osaltaan se lisäisi myös eurooppalaisten hyväksyntää humanitaarista maahanmuuttoa kohtaan, joka on viime vuosina ollut koetuksella.

Tämäkään esitys ei ole uusi. Turvapaikkapolitiikka on ollut laajan päivänpoliittisen keskustelun lisäksi myös laajan valmistelun kohteena eri kansallisvaltiossa sekä Euroopan komissiossa. Ytimeltään samaa ovat kokoomus ja useat Euroopan valtionjohtajat esittäneet myös aiemmin. Esimerkiksi Ranskan presidentti Emmanuel Macronin tavoitteena on ollut, että kriisialueiden lähelle pystyttäisiin perustamaan käsittelykeskuksia, jossa turvapaikkaa voisi hakea ilman vaarallista matkaa Euroopan rajoille. Käsittelykeskuksissa hakemukset voitaisiin tutkia tehokkaammin. Epäselvää on vielä toistaiseksi ollut, mihin ja miten tällaisia keskuksia todellisuudessa saataisiin perustettua.

Halusimme tai emme, maahanmuuttopolitiikka ja tämänkaltaisten ratkaisuehdotusten ympärillä käytävä keskustelu muodostaa myös tulevina vuosina politiikan keskeisen jakolinjan. Tässä jakolinjassa modernin oikeiston on asetuttava selkeästi työperäisen maahanmuuton sekä toimivamman turvapaikkajärjestelmän puolelle. Se tarkoittaa tukea uusille työ- tai yrittäjyysperusteisille oleskeluluville ja avoimen, kansainvälisen yhteiskunnan rakentamista sen kaikilla tasoilla.

Maltillisen oikeiston maahanmuuttolinjaa muotoiltaessa on lisäksi välttämätöntä ymmärtää, että maahanmuuttopolitiikka ei koskaan voi olla meille keppihevonen, jolla ratsastetaan ihmisten ennakkoluulojen äärelle vaalimenestyksen toivossa. Tiukankaan maahanmuuttopolitiikan vaatiminen ei saa koskaan tarkoittaa kenenkään ihmisarvon kyseenalaistamista tai syrjivää asennetta jo Suomessa olevia maahanmuuttajia kohtaan. Kun pidämme tästä kiinni, voimme puhua realistisesti ja uskottavasti myös niistä haasteista, joita humanitaariseen maahanmuuttoon liittyy, sekä pyrkiä niiden rakentavaan ratkaisemiseen. Myös siinä meidän on pidettävä johtotähtenä ajatus kansainvälisestä yhteiskunnasta Suomen menestystekijänä.

Modernin oikeiston tavoitteena on Suomi, johon ihmiset haluavat tulla luomaan omaa tulevaisuuttaan työn ja yrittäjyyden kautta. Moderni oikeisto kunnioittaa kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia kaikessa päätöksenteossa ja rakentaa avointa yhteiskuntaa, mutta edellyttää Suomeen tulevilta integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan.

TEESI 7