MALTILLISEN OIKEISTON ON AIKA UUDISTUA

Liberaalit ja nationalistit ovat eurovaalien suurimpia voittajia. Sosiaalidemokraatit ovat vajonneet Euroopassa kanveesiin tavalla, josta puolueperhe ei enää palaa entiseen loistoonsa. Nyt sama uhkaa eurooppalaista keskustaoikeistoa, jos se ei kykene uudistumaan.

Kokoomuksen europarlamenttiryhmä, keskustaoikeistolainen EPP hävisi vuoden 2019 eurovaalit, mutta säilytti odotetusti asemansa selvästi suurimpana parlamenttiryhmänä. Vaalien jälkeinen tulos 182 paikkaa on lähes ennusteiden mukainen. Koska EPP:llä ei ole jäsenpuoluetta Britanniassa, sen suhteellinen osuus euroedustajista nousee Brexitin myötä, toisin kuin muilla suurilla ryhmillä.

EPP:n kannalta merkittävintä tuloksessa on, että parlamenttiin ei käytännössä vieläkään voida rakentaa enemmistöjä ilman sitä. Tämä nähtiin viimeksi EU-komission puheenjohtajaa ja muita instituutioiden kärkinimiä valittaessa. Ryhmät EPP:stä vasempaan, eli liberaaliryhmä Renew Europe, sosiaalidemokraatit (S&D), vihreät (Greens-EFA) ja laitavasemmisto (GUE-NGL) eivät yhdessäkään yllä enemmistöön parlamentissa eivätkä näin pääse ohittamaan EPP:tä, kun eri lainsäädäntöhankkeista neuvotellaan. Lähellekään enemmistöä eivät yllä myöskään EPP:n oikealle puolelle sijoittuvat konservatiivit, nationalistit ja EU-vastaiset populistit, joiden kanssa vasemmisto on perinteisesti karttanut yhteistyötä.

Kokoomuksen edustama EPP-ryhmä on siis edelleen EU-politiikan tärkein pelaaja ja Euroopan komission puheenjohtajan poliittinen koti. Silti sen suunta on huolestuttava. Kun EPP ja S&D muodostivat viime parlamenttikaudella keskenään enemmistön parlamenttiin, on tuo asetelma nyt mennyttä. Ryhmät menettivät yhteenlaskettuna 76 paikkaa, joka on enemmän kuin esimerkiksi Italian populistijohtaja Matteo Salvinin ympärille kasaantuneella nationalistiryhmällä tai vihreillä on paikkoja koko parlamentissa.

Tulos on osa laajempaa eurooppalaista trendiä, jossa keskustaoikeiston ja keskustavasemmiston perinteiset valtapuolueet hiljalleen menettävät kannatustaan. EPP:n laskusuunta jatkui nyt jo neljännet vaalit putkeen. Vuonna 2004 EPP voitti 277 paikkaa, vuonna 2009 paikkoja tuli 265, vuonna 2014 ryhmä kutistui jo 221 jäseneen ja nyt euroedustajia istuu EPP:n ryhmäkokouksissa siis enää 182. Sinänsä tuloksesta on turha syyttää EPP:tä, sillä ihmiset eivät äänestä eurovaaleissa parlamenttiryhmiä, vaan kansallisia puolueita. Tulos kuitenkin alleviivaa keskustaoikeistolaisten kansanpuolueiden kriisiä ympäri Euroopan.

Kaikkialla EPP ei kuitenkaan laskenut: Ruotsissa moderaatit ja kristillisdemokraatit kasvattivat molemmat kannatustaan ja paikkamääräänsä, Itävallassa ÖVP teki hienon tuloksen lähes 35 prosentin kannatuksella, Romaniassa liberaaleista EPP:hen viime kaudella siirtynyt PNL lähes tuplasi ääni- ja paikkamääränsä ja Kreikassa Uusi demokratia -puolue sai 33,3 prosenttia äänistä ja neljä lisäpaikkaa. Ruotsin, Romanian, Kreikan ja Itävallan vaalivoitot tulivat kaikki eri reseptillä.

Oikeisto vasemmiston polulla

Saksan sosiaalidemokraattien tulos oli ehkä eurovaalien suurin yllätys ja kovin pohjanoteeraus. Perinteinen valtapuolue keräsi vain 15,8 prosentin kannatuksen ja menetti 11 euroedustajaa sekä asemansa S&D-ryhmän veturina. Saksan vihreät oli jo näissä vaaleissa suurin puolue nuorten keskuudessa ja on kovaa vauhtia nousemassa pysyvästi Saksan vasemmiston suurimmaksi puolueeksi.

Erityisen surkealta SPD:n tulos näyttää, kun sen laskee yhteen naapurimaa Ranskan sisarpuolueen PS:n kanssa. PS sai vaaleissa vain 6,2 prosenttia äänistä ja romahti viiteen paikkaan Euroopan parlamentissa. PS:n osalta tulos ei kuitenkaan ollut SPD:n kaltainen yllätys, sillä puolue on käytännössä hajonnut Emmanuel Macronin ja sen viime vaalien presidenttiehdokkaan Benoit Hamonin loikattua pois puolueen riveistä. S&D-ryhmä ei saanut Ranskasta läpi myöskään muita edustajia.

Kahden useita liittokanslereita ja presidenttejä valtaan nostaneen puolueen valta-asema Euroopan parlamentissa on karulla tavalla ohi. Todennäköisesti se on ainakin Ranskan sosialistien kohdalla sitä myös kotimaan politiikassa.

SPD:n ja PS:n romahduksen syyt ovat moninaiset. Saksassa tulosta painaa pitkä hallitusvastuu yhdessä Angela Merkelin CDU:n ja tämän baijerilaisen sisarpuolueen CSU:n kanssa. Poliittisen keskustan yli ylettyvän koalition on SPD:n sisällä pelätty ajavan sen pysyvästi marginaaliin. Tuoreimpien tulosten perusteella huoli ei ole perusteeton. Tulevina vuosina testataan todella SPD:n johdon ja jäsenten kanttia. Pysyykö puolue yhtenäisenä ja jaksaako se lähteä maltillisesti voittamaan takaisin luottamusta, jonka se on menettänyt erityisesti vihreille? Vai lähteekö se vain lainaamaan elementtejä vihreiden pelikirjasta ja hukkaa samalla identiteettinsä?

Eurovaaliennusteista eniten poikkesi Greens/EFA -ryhmän tulos, joka nousi yllättävään vaalivoittoon. Erityisen suuren harppauksen vihreät otti juuri Saksassa, jossa puolue ohitti sosiaalidemokraatit usean prosenttiyksikön erolla ja nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Euroopan parlamentissa Greens/EFA -ryhmän paikkamäärä on nyt 74, kun se viime vaalien jälkeen oli vain 50. Suuri osa kasvusta on kuitenkin tullut uusien ”ei-vihreiden” puolueiden liittymisestä ryhmään. Ennen viime kevään vaaleja vihreät ovat olleet Euroopassa marginaaliliike, mutta nyt se nousee siis parlamentin neljänneksi suurimmaksi ryhmäksi. Samalla laitavasemmiston GUE/NGL, johon Suomesta kuuluu vasemmistoliitto, menetti 14 paikkaa. Koko Euroopan tasolla ei siis nähty mitään suurta punavihreää jytkyä tai siirtymää vasempaan, vaan merkittävin muutos on se, että Euroopan parlamentin vasemmalla laidalla vihreä vasemmisto on nyt laitavasemmistoa vahvempi poliittinen voima.

Vihreät ja liberaalit kasvattivat paikkamääräänsä

Tärkeimpiä vaalivoittajia ovat sen sijaan Euroopan liberaalit, eli entisen ALDE-ryhmän pohjalle rakentunut uusi ryhmä, johon kuuluvat vanhan ALDE:n lisäksi Emmanuel Macronin Reneissance-liike ja romanialainen USR Plus -vaaliliitto. Vaalien jälkeen ryhmä otti nimekseen Renew Europe. Ryhmä on vaalituloksen valossa parlamentin kolmanneksi suurin selvällä erolla seuraavaan. Paikkoja ryhmällä on 108, eli jopa 41 enemmän kuin ALDE-ryhmällä viime vaalien jälkeen. Kuten vihreillä, myös Renew Europe -ryhmällä paikkamäärä kuitenkin laskee Brexitin myötä. Lisäksi on hyvä huomata, että suuri osa ALDE:n noususta on nimenomaan uusien puolueiden ansiota – ”vanha ALDE” ei vaaleissa loistanut.

Vihreille ja liberaaleille hyvä tulos on myös pääsy vallan ytimeen, sillä EPP ja S&D eivät enää saa keskenään kasaan parlamentin enemmistöä. Enemmistöä on käytännössä mahdotonta rakentaa ilman vähintään toista näistä ryhmistä, kun se vielä viime kaudella onnistui. Myös EU-vastaisten ja oikeistopopulististen puolueiden nousua odotettiin ennen eurovaaleja kauhulla ympäri Eurooppaa. Vaalien jälkeen populistien paikkamäärä parlamentissa kasvoi, mutta puolueet eivät pystyneet kasvamaan merkittäväksi päätöksenteon jarruksi. Monessa maassa puolueet kasvattivat paikkamääräänsä, mutta jäivät selvästi ennusteista. Esimerkiksi Slovakiassa avoimen fasistisen L’SNS -puolueen ennakoitiin nousevan jopa vaalien suurimmaksi, mutta todellisuus liikkuikin täysin päinvastaiseen suuntaan, kun liberaalien ja keskustaoikeiston vaaliliitto keräsi 40,2 prosenttia äänistä L’SNS:n jäädessä 12,1 prosenttiin ja vaalien kolmannelle sijalle.

Käytännössä populistien nousu tarkoittaa sitä, että eri lainsäädäntöaloitteiden taakse pitää löytää tukea aiempaa laajemmin poliittisen kentän eri laidoilta. Yhdessä liberaalien kasvun kanssa oikeistopopulistien ja äärioikeiston noussut paikkamäärä johtaa siihen, että yksikään ryhmä ei pääse enää käyttämään parlamentissa merkittävästi kokoaan suurempaa valtaa, kuten EPP:n voi katsoa tähän asti käyttäneen. Samalla kaikkia EPP:n oikealla puolella parlamentissa istuvia puolueita ei ole syytä niputtaa yhteen kategoriaan. Eurovaalien suurimpia kasvajia ovat puolueet, joita voisi luonnehtia nationalistisiksi ja äärioikeistolaisiksi. Talousoikeistolaisuus on puolueiden agendalla vain kevyesti – jos edes niin – ja poliittisen viestin ytimessä on maahanmuuttoja EU-vastaisuus. Puolueet, jotka ovat ensisijaisesti talousoikeistolaisia ja toissijaisesti EU-skeptisiä, eivät päässeet kiinni laitaoikeiston nousuun. Euroopan parlamentin oikea laita siis paitsi kasvoi, myös radikalisoitui – nationalistit voittivat ja perinteiset konservatiivit hävisivät. Suurta merkitystä sillä tuskin on, mutta EPP:n näkökulmasta talousoikeistolaisten kumppanien vähentyminen voi aiheuttaa haasteita.

Puoluekentän uusi normaali

Eurooppalainen puoluekenttä on muuttunut pysyvästi ja populisteista oikealla ja vasemmalla on tullut sen uusi normaali. Kahden suuren, eli keskustaoikeiston ja keskustavasemmiston, sijaan Euroopan poliittinen asetelma rakentuu yhä useammin neljän tai viiden keskisuuren puolueen varaan. Näitä ovat keskustaoikeiston ja keskustavasemmiston lisäksi nationalistiset populistit, vihreät ja liberaalit. Vuoden 2019 eurovaalien tulos ilmentää tätä hyvin, mutta se ei ole suinkaan ainoa osoitus vanhan poliittisen asetelman kuolemasta.

Vanhan puoluekentän murtumiseen ei ole yhtä syytä. Ensimmäisenä siitä kärsi maltillinen vasemmisto, kun työttömät, duunarit, kaupunkien korkeakoulutetut ja eläkeläiset eivät enää mahtuneet samaan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, vaan ääniä alkoi valumaan populisteille ja uusille vasemmistolaisille liikkeille kuten vihreille. Vanhoja äänestäjiä menetettiin, nuoret eivät löytäneet sosiaalidemokratiaa eivätkä yhteiskuntaluokka tai tulotaso enää riittäneet äänestyspäätöksen määrittelijäksi entiseen malliin. Ilmiö on näkynyt myös Suomessa, jossa puoluekentän tulokkaat perussuomalaiset ja vihreät näyttäisivät Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksen mukaan kiinnittyvän muita puolueita voimakkaammin taloudellisten intressiryhmien ulkopuolelle.

Vasemmiston jälkeen sama ongelma on nyt edessä maltillisella oikeistolla, joka etsii monissa Euroopan maissa paikkaansa perinteisen oikeisto-vasemmisto -asetelman ja oikeistopopulistisen haastajan paineessa. Uudessa tilanteessa maltilliset oikeistopuolueet ovat päätyneet – tai usein pikemminkin ajautuneet – eri ratkaisuihin.

Oikeistopopulistien taakse siirtyneiden äänestäjien voittaminen takaisin on toiminut ainakin jossain määrin niillä Euroopan keskustaoikeistolaisilla puolueilla, joille ei ole ilmaantunut keskustaliberaalia haastajaa. Eurooppalaisessa vertailussa kokoomuksen kilpailuasetelma on kuitenkin toinen, sillä puolueella on monia verrokkejaan vahvempi haastaja maaseudulla ja konservatiivilaidassa, eli keskusta.

Juuri keskusta oli viime eduskuntavaaleissa kokoomuksen kannatusvuodon suurin kohde, mutta myös toiseen suuntaan tulijoita oli jotakuinkin yhtä paljon. Toiseksi eniten kokoomus menetti äänestäjiä tuoreen oikeusministeriön vaalitutkimuksen mukaan vihreille, mutta toisin kuin keskustan kohdalla, vihreistä virta ei tuonut äänestäjiä lähes lainkaan toiseen suuntaan. Perussuomalaiset on tässä vertailussa vasta kolmas. Vuoden 2019 vaaleissa enemmän äänestäjiä vaihtoi perussuomalaiset kokoomukseen kuin toisinpäin.

Useissa Euroopan maissa keskustan kanssa samaan agraariperinteeseen pohjanneet puolueet ovat kuihtuneet muuttoliikkeeseen ja maailman muutokseen, mutta keskusta on ainakin viime vaaleihin asti pystynyt säilyttämään asemansa suurimpien puolueiden joukossa. Suomen kontekstissa kokoomuksen raju käännös kohti konservatiivioikeistoa siis tuskin nostaisi sen kannatusta. Siitä huolimatta tiukan konservatiivilinjan menestystä ei ole syytä vähätellä silloin, kun siitä on näyttöjä.

Sebastian Kurz ja Itävallan ÖVP

Itävaltalainen ÖVP on keskustaoikeistolaisten puolueiden joukossa harvinainen menestystarina, joka on pystynyt kääntämään hitaan kannatuslaskun takaisin aiempien vuosikymmenten tasoisiin kannatuslukemiin. Puolue voitti syyskuussa 2019 maansa ennenaikaiset eduskuntavaalit komealla marginaalilla ja sai annetuista äänistä jopa 37,5 prosenttia, kun lähin uhkaaja sosiaalidemokraatit (SPÖ) jäi 21,9 prosenttiin ja nationalistinen FPÖ 16,2 prosenttiin.

ÖVP nosti kannatustaan 6,0 prosenttiyksikköä verrattuna edellisiin vuoden 2017 vaaleihin, kun SPÖ:n kannatus puolestaan laski 5,7 prosenttiyksikköä ja FPÖ:n 9,8 prosenttiyksikköä. Suhteellisesti suurin nousija oli kuitenkin vihreät, joka kipusi viime vaalien 3,8 prosentista 13,8 prosenttiin. Itävallassa on 4 prosentin äänikynnys, joten viime vaaleissa puolue ei mahtunut koko parlamenttiin.

Kokoomus ja ÖVP kuuluvat Euroopassa samaan EPP-europuolueeseen ja niiden europarlamentaarikot istuvat samassa ryhmässä Euroopan parlamentissa. Ehkä siksi moni on innokkaasti vetänyt yhtäsuuruusmerkkejä ÖVP:n ja kokoomuksen välille ja kysynyt, mitä meidän Suomessa pitäisi tehdä, jotta pääsisimme ÖVP:n lukemiin.

ÖVP:ltä todella voi oppia paljon, mutta liian nopeita ja virheellisiä yleistyksiä on syytä välttää. ÖVP ei ensinnäkään ole ainoa EPP-puolue, joka on kuluneen vuoden aikana kasvattanut ääniosuuttaan kansallisissa parlamenttivaaleissaan. Esimerkiksi Kreikassa Uusi demokratia -puolueen ja puoluejohtaja Kyriakos Mitsotakisin vaalivoitto tuli paikallisessa kontekstissa todella uudistusmielisellä ja liberaalilla linjalla. Kreikan politiikkaa seuraavien asiantuntijoiden mukaan Mitsotakis itse pitää itseään keskilinjan liberaalina, jolle ihmisoikeudet, hyvinvointivaltio ja ympäristönsuojelu ovat tärkeitä. Parlamenttivaaleissa Mitsotakisin vetovoima perustui populismin vastustamiseen sekä EU-myönteiseen, kansainväliseen ja reformistiseen linjaan, minkä myötä hänen taakseen siirtyi äänestäjiä erityisesti poliittisesta keskustasta. Vaalien jälkeen Uuden demokratian suosio on noussut gallupeissa jopa 45 prosenttiin, eli vielä paljon Kurzia korkeammalle.

Onko tämä siis osoitus, että kokoomuksen tulisi seurata Kyriakos Mitsotakista poliittisen linjansa määrittelyssä? No ei tietenkään. Kuten ei Itävallasta, ei myöskään Kreikasta voi kopioida ratkaisuja Suomeen.

ÖVP:n esimerkkiä analysoitaessa on ensinnäkin muistettava, että Itävallassa ja Suomessa ei välttämättä purisi sama politiikka. Itävallassa yleinen kansalaismielipide esimerkiksi on hyvin maahanmuuttokriittinen. Taloustutkimuksen kyselytutkimus viime vuodelta taas kertoo, että Suomessa enemmistö äänestäjistä (58 %) tukee joko vapaampaa tai nykyisenkaltaista turvapaikka- ja pakolaispolitiikkaa. Työperäisen maahanmuuton kannatus on vielä tätäkin huomattavasti korkeampaa. Itävallassa maahanmuuttopolitiikka on kuitenkin eri kyselyissä toistuvasti äänestäjille tärkein politiikan teema. Syksyllä 2018 julkaistussa Eurobarometrissa 26 prosenttia itävaltalaisista 19 nimesi maahanmuuton tärkeimmäksi kansallisen politiikan kysymykseksi, kun Suomessa vastaava luku oli vain kymmenen. Meillä tärkeimmät teemat olivat Eurobarometrin mukaan talous (45 %) ja ilmastonmuutos (33 %).

Kun verrataan suomalaisten ja itävaltalaisten maahanmuuttokriittisyyden määrää ja maahanmuuttoteemojen asemaa kansalaisten prioriteettilistalla, on täysin selvää, että maahanmuutolla kampanjointi ÖVP:n tapaan ei kykenisi nostamaan kokoomuksen kannatusta samanlaiseen lentoon. Vaalitulosten valossa resepti on ilmiselvästi ollut ÖVP:lle oikea, mutta tämä kertoo melko vähän niistä uhista ja mahdollisuuksista, joita samanlainen linja kokoomukselle loisi.

Tämä johtuu osin myös eroista Suomen ja Itävallan poliittisessa kentässä. Kun Itävallassa eduskuntapuolueita on tällä hetkellä viisi ja käytössä on pienpuolueille hankala neljän prosentin äänikynnys, Suomessa eduskunnassa puolueita istuu yhdeksän. Jos ÖVP väkisin haluttaisiin sijoittaa suomalaiselle poliittiselle kartalle, tulisi sen sisään laskea Suomen nykyisistä eduskuntapuolueista ainakin keskusta, kristillisdemokraatit ja kokoomus. Oikeastaan on niin, että ainakin osa Suomessa kokoomusta äänestävistä äänestäisi Itävallassa todennäköisemmin liberaalia NEOS-puoluetta.

Jos ÖVP:n maahanmuuttopolitiikkaa kopioidaan Suomeen, sen oikea vastinpari ei siis olisi kokoomus, vaan jonkinlainen KD:n sekä keskustan ja kokoomuksen konservatiivilaitojen oikeistoblokki. Tämän blokin keskeisin kilpailija olisi perussuomalaiset ja sillä ei olisi muita konservatiivisia haastajia, mutta selvät vaihtoehdot poliittisen kentän liberaalilla laidalla. Tällaista blokkia ei Suomessa luonnollisesti ole. ÖVP:lle on siis tarjolla Itävallassa täysin eri ekolokero kuin kokoomukselle Suomessa. Kokoomus joutuu kilpailemaan äänestäjistä ainakin keskustan, vihreiden ja perussuomalaisten kanssa, ja vaalitutkimusten mukaan näistä kolmesta äänestäjien nettovirta oli viime vaaleissa suurinta vihreisiin. Keskustan kanssa 20 vaihdoimme äänestäjiä eniten, mutta melko normaaliin tapaan suunnilleen yhtä paljon puolin ja toisin. Perussuomalaisista taas kokoomukseen palasi viime vaaleissa enemmän äänestäjiä kuin sinne lähti. Vihreiden äänestäjäksi taas lähti moni, mutta sieltä ei palattu takaisin juuri lainkaan.

Itävallassa taas SORA-instituutin tekemän kyselyn mukaan ylivoimainen enemmistö ÖVP:n kannatuslisäyksestä vuoden 2017 ja 2019 vaalien välillä tuli oikeistopopulistiselta FPÖ:ltä. ÖVP:n tappiot koettiin erityisesti vihreille ja NEOS:lle. Nationalistinen FPÖ menetti äänestäjiä ÖVP:n lisäksi ennen kaikkea nukkuvien puolueelle. FPÖ:n romahduksen ja koko ylimääräisten vaalien taustalla oli ÖVP:n ja FPÖ:n koalitiohallituksen kaatuminen, kun jälkimmäisen puheenjohtaja jäi kiinni yrityksestä ottaa vastaan lahjusrahaa venäläiseltä liikemieheltä. Vaikka FPÖ:n kannatus painui nyt vain 16 prosenttiin, on sillä reservissä siis noin viisi prosenttiyksikköä sellaisia äänestäjiä, jotka ovat edellisellä kerralla uurnille vaivautuessaan äänestäneet juuri FPÖ:tä. ÖVP:n voitto ja FPÖ:n tappio eivät siis välttämättä ole pysyviä olotiloja, vaan Itävallan puoluekentällä vielä historiallisessa perspektiivissä melko normaalia vaihtelua. Kun FPÖ onnistuu pesemään skandaalissa ryvettyneet kasvonsa, voi sama äänestäjävirta kulkea jo seuraavissa vaaleissa päinvastaiseen suuntaan.

Wunderkind – Ihmelapsi

ÖVP:n puheenjohtaja Sebastian Kurz on poikkeuksellinen poliitikko. Kotimaassaan häntä kutsutaan usein wunderkindiksi, eli ihmelapseksi. Nimityksen taustalla on paitsi Kurzin poikkeuksellinen ikä, myös hänen valtava henkilökohtainen suosionsa. Hyvä osoitus siitä on, että kun Kurz ennen vuoden 2017 vaaleja ilmoitti pyrkimyksistään ÖVP:n kansleriehdokkaaksi, puolueen kannatus nousi mielipidemittauksissa välittömästi 22 prosentista 35 prosenttiin, eli hurjat 13 prosenttiyksikköä.

Kurz on kohonnut Itävallan poliittiseen eliittiin pikavauhtia. Suuren yleisön tietoisuuteen ja suosioon hän nousi vuosina 2011– 2013 maahanmuuttajien integraatiosta vastanneena poliittisena valtiosihteerinä, eli eräänlaisena varaministerinä. ÖVP:n nuorisoliittoa Kurz johti vuodesta 2009 aina vuoden 2017 vaalien kansleriehdokkuuteen asti. Ennen nousuaan ÖVP:n johtoon Kurz toimi Itävallan ulkoministerinä. Ulkoministeriksi Kurz valittiin vuoden 2013 parlamenttivaalien jälkeen, joissa hän keräsi 26-vuotiaana vaalien suurimman henkilökohtaisen äänimäärän. Myös ulkoministerinä Kurz piti kiinni vanhasta integraatiosalkustaan, mikä antoi hänelle tilaa ja mahdollisuuksia puhua maahanmuutosta.

Maahanmuuttopolitiikka on ollut pitkään Kurzin leipälaji, mutta se ei suinkaan ole ainoa menestyksen syy. Kurz on esimerkiksi toteuttanut lyhyessä ajassa konservatiivisen oikeistopuolueen totaalisen uudelleenbrändäyksen. Kyseessä on hieman samankaltainen liike, jonka Ruotsin moderaatit tekivät Fredrik Reinfeldtin johdolla 2000-luvun alkupuolella. Sen osana moderaatit lisäsivät puolueen nimen eteen sanan ”nya”, eli uusi. Näin teki Kurzin johdolla myös ÖVP. Myös puolueen tunnusväri vaihtui perinteisestä mustasta turkoosiin ja Kurz pyrkii aktiivisesti luomaan mielikuvaa ÖVP:stä puolueen sijaan liikkeenä, jonka toimintaan voi osallistua myös ilman jäsenyyttä. Uudistusten myötä sai lähteä myös suuri osa vanhasta puolue-eliitistä.

Osa on vetänyt Kurzin visiosta yhtäläisyysmerkkejä Ranskaan, jossa presidentti Emmanuel Macron kasasi tuekseen parlamentaarisen enemmistön samankaltaisella strategialla. Huomattavaa on myös se, että ÖVP:n puheenjohtajana Kurz ei ole konservatiivisempi kuin edeltäjänsä, oikeastaan täysin päinvastoin. Vuoden 2017 ja 2019 parlamenttivaaleihin ÖVP on osallistunut avoimella ehdokaslistalla, jonne on haettu ehdokkaita myös puolueen ulkopuolelta. Lista kantaa suositun keulahahmonsa nimeä: Liste Sebastian Kurz – die neue Volkspartei, eli Sebastian Kurzin lista – uusi kansanpuolue. Strategia on onnistunut erinomaisesti. Kurzin ikä ja tausta suorasanaisena nuorena poliitikkona ovat tukeneet huolella rakennettua narratiivia suuresta muutoksesta, jonka takaaja Kurz on. Kurz on rakentanut menestyksensä vanhan konservatiivipuolueen pohjalle, mutta hän on reivannut tuon puolueen imagon lähes kokonaan uuteen uskoon.

On kiistatonta, että Sebastian Kurz on onnistunut. Samoin on kiistatonta, että yksi onnistumisen elementti on ollut keskittyminen maahanmuuttopolitiikkaan, maahanmuuton ongelmista puhuminen ja sellaisten ratkaisuehdotusten esittäminen, joita voidaan luonnehtia maahanmuuttokriittisiksi. Erityisen paljon huomiota Kurz on suunnannut maahanmuuttajien kotouttamiseen, jota voidaan luonnehtia maahanmuuttokriittisen sijaan pikemminkin tarpeelliseksi.

Samalla on ilmeistä, että myöskään maahanmuuttopolitiikassa kokoomus ei voi kopioida ratkaisuja keneltäkään muulta. Se politiikka ja ne toimintatavat, joiden varaan Kurz on rakentanut 23 menestyksensä, ei toimisi sellaisenaan kokoomukselle. ÖVP:n kokemuksista on myös ylipäätään hyvin vaikea arvioida, mihin suuntaan kokoomuksen pitäisi linjaansa reivata, sillä puolueet ovat kaikkea muuta kuin toistensa kopioita. Jos ja kun tällaista eurooppalaista vertailua tehdään, meidän tulisi aina muistaa, että suomalaisella poliittisella kentällä on eurooppalaisessa vertailussa kaksi selvää poikkeusta: keskusta sekä liberaalipuolueen puuttuminen. Siksi myös kokoomuksen äänestäjäryhmät poikkeavat siitä, mitä ne EPP-ryhmän sisarpuolueillamme ympäri Eurooppaa ovat. Kun monet EPP-ryhmän puolueet ovat poliittisella kentällä oikeistopopulistien, vihreiden ja liberaalien välissä, on kokoomus poliittisella kentällä oikeistopopulistien, vihreiden ja maalaisliit…siis keskustan välissä.

Jos ÖVP:stä ja Kurzista jotain on sen sijaan syytä oppia, niin ainakin se, että perinteisen puolueen täydellinen uudistaminen onnistuu, kunhan se tehdään suunnitelmallisesti, rohkeasti ja uskottavasti. ÖVP:tä ei Suomessa tulisikaan katsoa ensisijaisesti maahanmuuttopolitiikan, vaan puolueessa tehtyjen uudistusten kautta.

Populismin kuolemansuudelma

Lyhyellä tähtäimellä lyöttäytyminen oikeistopopulismin kylkeen ja elementtien lainaaminen sen pelikirjasta on muualla Euroopassa tuonut paikoin tuloksia, mutta ennen kaikkea katastrofeja. Kun esimerkiksi Kurz on puhunut ennen vain nationalistipuolue FPÖ:lle kuuluneista teemoista, ei hän ole puhunut niistä FPÖ:n takia, vaan FPÖ:stä piittaamatta. Kaikkein heikoimmaksi tulokset ovat sen sijaan jääneet, jos oikeistopopulisteilta on pyritty kannatuslaskun edessä vain lainaamaan ideoita, joiden on ajateltu olevan kansalaisten keskuudessa suosittuja. Sen seurauksena puolueen uskottavuus on usein mennyt ja maine on tahraantunut.

Suurimmista EU-maista Ranskassa ja Espanjassa keskustaoikeiston entiset valtapuolueet Les Républicains (LR) ja Partido Popular (PP) ovat supistuneet alle puoleen aiemmasta kannatuksestaan nationalistien ja oikeistoliberaalien puolueiden välissä. Espanjassa Partido Popular menetti Sigma Dos -tutkimuslaitoksen analyysin mukaan kevään 2019 parlamenttivaaleissa miljoonia äänestäjiä nationalistiselle ja maahanmuuttovastaiselle VOX-puolueelle, joka kasvatti äänimääränsä alle 50 000 äänestä lähes 2,7 miljoonaan. Merkittävä määriä äänestäjiä siirtyi myös oikeistoliberaalille Ciudadanos-puolueelle.

Espanjassa ajauduttiin uusiin vaaleihin heti marraskuussa, jossa PP hieman paransi asemiaan ja VOX tuplasi äänimääränsä 3,6 miljoonaan ja 15,1 prosenttiin. Romahduksen koki tällä kertaa Ciudadanos, joka menetti yli puolet edellisvaalien äänestäjistään. Ciudadanoksen ja VOX:n nousu ovat tapahtuneet samanaikaisesti Partido Popularin kannatuslaskun kanssa. Vielä vuonna 2011 puolue keräsi 44,6 prosenttia parlamenttivaalien äänistä ja lähes 11 miljoonaa ääntä. Vuoden 2015 vaaleissa tuo saalis laski 28,7 prosenttiin, kun Ciudadanos nousi ensimmäisellä yrityksellä parlamenttiin 13,9 prosentin kannatuksella. Vuoden 2019 kevään vaaleissa puolueet olivat jo lähes tasoissa: kun PP keräsi 16,7 prosentin kannatuksen, oli Ciudadanoksen osuus 15,9 prosenttia. Ranskassa keskustaoikeistolaisen Les Républicains -puolueen tilanne on samankaltainen, kun presidentti Emmanuel Macron puolueineen on paitsi pyyhkäissyt sosiaalidemokraatit kanveesiin, myös raivannut suuren aukon keskustaoikeiston kannatukseen.

Suomessa kokoomuksen kylki on edellisen konservatiivihallituksen taipaleen myötä auki samalle taktiselle riskille, eli puristumiselle perussuomalaisten ja liberaalien kaupunkien väliin. Jos suomalaiselta puoluekentältä joku aukko on eurooppalaisen vertailun kautta löydettävissä, on se liberaalin, kansainvälisen ja kaupunkilaisen (pien)puolueen aukko. Nykyisellään tämän hypoteettisen puolueen äänestäjät kuuluvat kokoomukselle ja vihreille, mutta molemmat ovat alttiita menettämään kannatustaan oikeisto- tai keskustaliberaalille puolueelle, joka asettuu uusissa jakolinjoissa kansainvälisyyden, avoimuuden, edistysuskon ja markkinatalouden puolelle.

Suurin potentiaali aukon täyttämiseen piilee tällä hetkellä Liike Nyt -ryhmässä, joka on järjestäytymässä puolueeksi. Liike Nytin jäätyä eduskuntavaaleissa vain yhteen kansanedustajaan ja tuon kansanedustajan keskittyessä kaikkeen muuhun kuin lainsäädäntötyöhön, se on ehditty jo tuomita epäonnistuneeksi. Se olisi virhe. Vaikka ryhmän nykyinen paikkamäärä on varmasti monelle mukaan tempautuneelle raju pettymys, oli Liike Nytin valtakunnallinen äänimäärä eduskuntavaaleissa huomattavasti parempi kuin esimerkiksi perussuomalaisilla ja vihreillä näiden ensimmäisissä vaaleissa. Se oli lisäksi vain hieman huonompi kuin 1990-luvun oikeistoliberaalilla tähdenlennolla nuorsuomalaisilla. Kun kokonaisuutena Liike Nytin vaaliliitot keräsivät yli 69 000 ääntä, vihreät 26 keräsivät debyyttivaaleissaan vuonna 1983 noin 44 000 ääntä, nuorsuomalaiset vuonna 1995 noin 78 000 ääntä ja perussuomalaiset vuonna 1999 vain 26 440 ääntä. Vihreillä ja nuorsuomalaisilla tulos riitti kuitenkin kahteen kansanedustajaan, eli yhteen Helsingistä ja yhteen Uudeltamaalta, kun Liike Nytiltä Helsingin vaalipiirin paikka jäi lopulta melko niukasti saavuttamatta.

Riski kokoomuksen keskusta- tai oikeistoliberaalista haastajasta ei toistaiseksi ole realisoitunut. Liike Nytin kuittaaminen epäonnistumisena ja menneen talven lumina olisi kuitenkin ennenaikaista. Ei myöskään ole poissuljettua, että ekolokeroon on lähitulevaisuudessa myös muita tulijoita. Pidemmällä tähtäimellä kokoomusta uhkaa siis sama kohtalo kuin keskustaoikeistolaisia puolueita ympäri Euroopan: äänestäjien kaikkoaminen sekä nationalisteille että keskustaliberaaleille. On todellinen uhka, että muuttunut kilpailutilanne pudottaisi kokoomuksen pysyvästi pois pääministerikilpailusta. Valtakunnallisesti siihen riittäisi jo muutaman prosentin lovi kannatuspotentiaaliin. Helsingissä, Turussa ja Tampereella uskottava oikeistoliberaali haastaja tarkoittaisi, että kokoomus ei enää voisi kamppailla asemasta kaupunkipolitiikan suurimpana puolueena.

On aika päivittää viholliskuvat

Maltilliselle oikeistolle uusi puoluekenttä ei tarjoile kuin epätäydellisiä vaihtoehtoja. Erityisesti niille keskustaoikeistolaisille puolueille, jotka ovat aiemmin saaneet 30 tai jopa 40 prosenttia maansa parlamenttivaalien äänistä, paluu vanhoihin lukemiin on todennäköisesti mahdotonta.

Myös Suomessa on todennäköistä, että pääministeripuolueen asemaan riittää tulevaisuudessa lähes aina alle 20 prosentin kannatusosuus. Uudet jakolinjat ja erityisesti oikeistopopulismin nousu luovat keskustaoikeistolaisille puolueille kuten kokoomukselle myös vaarallisen aistiharhan. Osa siitä syntyy puhtaasti nimestä. Kuvittelemme herkästi, että oikeistopopulistiset puolueet ovat keskustaoikeistolaisille puolueille luonteva kumppani tai ensisijainen kannatusvuodon kohde, kun kerran molemmat sijoitetaan poliittisen kentän oikeaan laitaan.

Uudessa poliittisessa vastakkainasettelussa eri puolilla eivät kuitenkaan enää ole ensisijaisesti oikeisto ja vasemmisto, vaan jakolinjat ovat paljon tätä monimutkaisempia. Lihansyönti, autot, kaupungistuminen, sukupuolikiintiöt, EU ja perustulo. Puolesta vai vastaan? Entä lentovero, väliaikaiset oleskeluluvat, pakolaiskeskukset, #metoo-kampanja, vihapuheen kriminalisointi, Euroopan ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksut, työperäinen maahanmuutto ja saatavuusharkinta. Puolesta vai vastaan?

On verraten laajasti tunnustettu fakta, että politiikan sijoittaminen oikeisto-vasemmisto -akselille on monimutkaisempaa kuin ennen. Politiikan keskiöön ovat siirtyneet lompakon sijaan identiteetti, elämäntavat ja suuret globaalit kysymykset, kuten ilmastonmuutos ja muuttoliikkeet. Politiikan hahmottaminen vain – tai edes ensisijaisesti – oikeiston ja vasemmiston kautta ei enää muuttuneessa maailmassa vastaa sitä todellisuutta, jossa äänestyspäätökset tehdään. Ihmiset äänestävät yhä vähemmän lompakolla ja yhä enemmän identiteetillä.

Keskustaoikeistolle ja keskustavasemmistolle yhtälöstä tekee haastavan se, että monimutkaistuvat jakolinjat eivät tarkoita vanhojen jakolinjojen katoamista. Suomessa kokoomus ja SDP ovat edelleen erimielisiä talous- ja veropolitiikasta, eikä kumpikaan voi juuri lipsua linjastaan. Pelkkä talouspoliittinen linja ei kuitenkaan enää riitä liimaamaan kaikkia äänestäjiä yhteen ja tappiot näytetään koettavan erityisesti nuoremmissa ikäluokissa – siis niissä, jotka luovat puoluekannatuksen pohjan myös tulevien vuosikymmenten vaaleissa.

Kokoomuksen ja sen edustaman maltillisen oikeiston tulevaisuus on vielä nyt sen omissa käsissä. Jotta niin on tulevaisuudessakin, puolueen täytyy pystyä rohkeisiin päätöksiin ja uudistua. Tilanne ei ole yhdellekään perinteiselle valtapuolueelle helppo, sillä haasteita tulee jokaiselta laidalta. Tulevien vuosien aikana kokoomuksen ja eurooppalaisen maltillisen oikeiston tulee löytää vastaukset useisiin kysymyksiin – ja myös sitoutua vastauksiinsa pidemmällä, ylivaalikautisella tähtäimellä, vaikka taktiset näkökohdat ajoittain puhuisivatkin päinvastaisten ratkaisujen puolesta. Näistä kysymyksistä esitämme tämän kirjan muissa luvuissa omat ajatuksemme.

Kokoomus ei ole haasteensa kanssa yksin, vaan osana eurooppalaista puolueperhettään. Silti eurooppalaisessa vertailussa on oltava rehellinen ja tunnustettava, että kokoomuksen ja sen EPP-ryhmän kumppaneiden välille ei voi vetää yhtäsuuruusmerkkejä. Vastauksia kokoomuksen uudistustyön pohjaksi ei voi kopioida muualta – ei edes muista Pohjoismaista. Kokoomuksen eurooppalaisten sisarpuolueiden vaalituloksista on mahdoton tehdä analyysiä, jonka mukaan kokoomuksen olisi suunnattava konservatiivi-liberaali -akselilla vahvemmin jompaankumpaan suuntaan. Perusteettomia ovat myös johtopäätökset, joiden mukaan meidän olisi suunnattava vahvemmin oikealle tai kohti poliittista keskustaa.

Se eurooppalaisista esimerkeistä voidaan kuitenkin oppia, että puhtaasti taktisella ajattelulla tai muiden puolueiden ajatuksia kopioimalla ei yksikään maltillinen kansanpuolue ole onnistunut. Myöskään puolueiden aatemaailman radikaalit uudelleenmuotoilut eivät juuri ole tuoneet tulosta. Siksi myös kokoomuksen on jatkossa oltava enemmän oma itsensä, eli linjakas, rohkea ja päättäväinen. Uusi rooli oppositiossa tarjoaa siihen erinomaiset mahdollisuudet, jotka voidaan tehokkaasti tuhota, jos puolue menettää oikeistopopulismin ja vihreiden paineessa uskon keskustaoikeistolaiseen identiteettiinsä ja sen relevanssiin myös tulevaisuudessa.

Maltillisten oikeisto- ja vasemmistopuolueiden kannatuslasku ei ole poikkeus, vaan pitkäkestoinen trendi. Sen tunnustaminen on viisauden alku. Eurooppalaisesta vertailusta käy ilmi, että menestyksen reseptiä ei voi monistaa, mutta katastrofin ainekset ovat yhteiset: uudistuskyvyttömyys, panikointi gallup laskun edessä, aatteellisen perinteen hylkääminen ja populistien pelikirjan kopiointi.

TEESI 2
%d bloggaajaa tykkää tästä: